Palkintopuhe Bonnierin suuressa journalistipalkintogaalassa

Hyvät naiset ja herrat,

Aluksi haluan kiittää illan isäntiä meidän kaikkien palkittujen puolesta, niin palkinnoista kuin nyt nautittavasta illallisesta. On hienoa että myös Suomeen on saatu Bonnierin suuri journalistipalkinto, jolla on jo pitkät, 1960-luvun puoliväliin asti ulottuvat perinteet. Uskon, että suomalaiset toimittajat ottavat palkinnon tuoman kilvoittelun ja sen haasteet mielellään vastaan. Erityisesti palkinnossa miellyttää sen rajaaminen edellisen vuoden työsarkaan. Se mahdollistaa siis myös nuorten toimittajien noteeraamisen, vaikka vielä ei olisikaan kertynyt monikymmenvuotista kokemusta journalismin tiellä. Uskon, että juuri tämä seikka aktivoi ja innostaa toimittajakenttää, laidasta laitaan.

Joskus sitä tuntee itsensä vähän yllätetyksi. Niin tunnen itseni nytkin, palkinto kourassa. Yllätysten ketju alkoi syyskuun traagisena päivänä, jolloin olin lähdössä jo kuukausia aikaisemmin suunnitellulle Afganistanin matkalle. Reportaasimatkalle. Työn luonne muuttui hetkessä, kun jatkolentoa Lontoossa odotellessani New Yorkin tornitalot räjähtivät liekkeihin. Olen myöhemmin miettinyt, kuinka monta reportaasia olisin kirjoittanut alun perin suunnitellulta – noin kahden viikon pituiselta – Afganistanin matkalta. Kenties viisi? Seitsemän? Kymmenen?

Mielessäni on myös pyörinyt kysymys, kuinka paljon kyseiset – ajattomat – seurantajutut olisivat yleisöä kiinnostaneet?

Todennäköisesti olisivat.

Nyt huomio oli kuitenkin ymmärrettävästi valtava. Silti uskon, että alkuperäinen matka – kaikkine samoine vaaroineen – olisi ollut vähintäänkin yhtä arvokas. Afganistan – kuten niin moni muu maailman kriisialue – oli käytännössä jo vuosien ajan ollut unohdettu likainen takapiha, jossa rynnäkkökivääreitä heiluttavat sissijoukot ottivat toisistaan mittaa maailman katsoessa aktiivisesti muualle. On journalistinen velvollisuus tuottaa tietoa juuri tällaisista kolkista. Esimerkkejä riittää loputtomiin. Mitä kuuluu mon-kansan kamppailulle Myanmarissa? Entä Länsi-Kiinan uiguureille tai Algerian pääkaupungin eteläpuolella sijaitseviin, verilöylyjen traumatisoimiin kyliin?

Afganistanin osalta voi sanoa, että väkivaltainen taleban-hallinto kohtasi loppunsa tavoilleen uskollisena. Sen esinäytös tapahtui kesällä 1998, kun Yhdysvaltojen suurläheytystöt joutuivat terrori-iskujen kohteeksi Tansanian ja Kenian pääkaupungeissa. Washington päätti ampua risteilyohjuksia muun muassa Khostiin, Itä-Afganistaniin, jossa iskuista epäillyn Osama bin Ladenin tiedettiin kouluttavan taistelijoitaan. Tilanne kuitenkin rauhoittui pian ja Taleban-liikkeen hallinnoima maa jatkoi omalaatuista elämäänsä. Se Afganistan oli kuitenkin kupla, valtio-opillisin termein niin sanottu "failed state" eli "romahtanut valtio". Käsite on mielenkiintoinen; ei infrastruktuuria, ei kunnollista armeijaa, poliisia, hallintoa tai laillisuusperiaatetta. Lähinnä naapurivaltioiden häikäilemätöntä ja lyhytnäköistä tukea eri sotaryhmittymille. "Romahtanut valtio" säteilee negatiivista energiaa ja muodostuu helposti vaaratekijäksi rajojensa ulkopuolelle. Niin tässäkin tapauksessa.

Jälkikäteen viisastellen ei siis ole ihme, että sotien repimä maa oli lopulta uutisten ykkösaiheena. Ja todellakin sellaisena. Marraskuuhun mennessä suuret televisioyhtiöt olivat ehtineet rakennuttaa Pohjois-Afganistanin etulijojen lähelle Hodzhibaudiniin toinen toistaan korkeampia taloja, joiden terasseilta uutisankkurit selvittävät vuorokaudet ympäriinsä kulloisiakin tilannetta. Tietyssä vaiheessa strategisissa maaseutukohteissa oli kylvetty niin paljon ulkomaisia mediadollareita, että valuutan arvo romahti katukaupassa.

Hodzhibaudin on ollut jo kuukausia tyhjä toimittajista. Vähitellen koko Afganistanille tulee tapahtumaan samalla tavalla. Maa ei kuitenkaan katoa mihinkään. Päinvastoin. Sen kaikkein ratkaisevimmat hetket ovat vasta edessäpäin. Rauha ja sen tavoittelu ovat myös uutisia.

Mina damer och herrar!

Klockan var några minuter över åtta på morgonen när mitt flyg landade på Arlanda den 11. september. Före min egentliga reportageresa till Afghanistan for jag in till Stockholms centrum – precis invid Sergels torg – för att hämta mitt visum till Pakistan. Stämningen var avslappnad. Sex timmar återstod till attackerna mot WTC.

Kaoset började på Heathrow i London då jag väntade på mitt anslutningsflyg. Världen vändes upp och ned på ett ögonblick, och samtidigt ändrades karaktären på min länge planerade arbetsresa. Då började ett två månader långt äventyr som förde mej från Pakistans gränsområden ända till Kuwait, Iran, Tadzhikistan och kärnområdet i Afghanistan. "Vilken timing!" "Vilken yrkesmässig tur!" kan man tänka så här i efterhand.

Situationen på platsen verkade dock tröstlös. Ekon från tragedierna i USA påverkade stämningen i Centrala Asien. Afghanistans och Pakistans närmaste framtid var plötsligt höjd i dunkel. Flera ansikten och ansiktsuttyck har fastnat i mitt minne. En del försvarade trotsigt Osama bin Laden. Andra oroade sig för framtiden. Alla hade ändå mänskliga känslor.

Just detta torde det vara frågan om. Nyhetsförmedlingen från utlandet kan inte bara vara ett nödvändigt ont, som automatiskt kan skötas via nyhetsbyråerna. Avstånd och kyla i rapporteringen fjärmar människor speciellt från mera avlägsna kulturer. Den får världen att verka svartvit. Människolivet på grundnivå är ändå förvånande likadant var som helst i världen.

I Kabul bjöd min guide på hembränt som hans vän destillerat. Jag tänkte då, att om de bara visste där hemma .. hur man här tillbringar fastetiden ramadan… Då jag senare skrev en kolumn om den här "vinkvällen" bekräftade läsarresponsen på ett sympatiskt sätt det jag hade känt på mej: många läsare berättade att de fått insyn i en värld som de inte hade haft en aning om tidigare. Också en belevad afghan kan lida av baksmälla.

Kära svenska vänner, jag vill varmt tacka för hyllningen!

Kabul on siitä mielenkiintoinen pääkaupunki, että sen toinen puoli on yleisvärityseltään ruskeanharmaa. Se johtuu raunioista. Kymmenen vuotta sitten käydyt taistelut eri afgaaniryhmittymien välillä tuhosivat täydellisesti kokonaisia kaupunginosia – kortteli korttelilta, seinä seinältä. Jotkut kabulilaiset kutsuvat näitä alueita Hiroshimaksi.

Pääkaupungilla on kuitenkin myös toiset kasvot. Leveät, puiden varjostamat asvaltoidut bulevardit, liikenneympyrät, korkeat toimistorakennukset, residessialueet sekä 1970-luvulla rakennetut – suomalaisia lähiöitä muistuttavat – elementtikerrostalo-blokit. Asuin tulkkini asunnossa juuri tällaisessa paikassa. Joka aamu pihan poikki kulki ilmapalloja myyvä nuorukainen.

Jälkimmäinen esimerkki on luonnollisesti se Afganistan, joka ei vastaa ennakkokäsityksiä partaisista taistelijoista ja savimajoissa asuvista perheistä. Kummatkin ovat yhtä totta, mutta kiihkeässä uutisvirrassa finessit hautautuvat helposti ennakkokäsitysten alle. Sen takia on tärkeää jalkautua paikan päälle, eikä maalata koko "totuutta" – usein niin valitettavan kliinisillä – uutistoimistojutuilla. Toimittajien lähettäminen kaukaisiin kriisipesäkkeisiin luonnollisesti maksaa rahaa. Kun päälle katsoo vielä mediatutkimuksia, joiden mukaan yleisöä kiinnostavat enimmäkseen lähiympäristönsä tapahtumat, voi toki kysyä mikä sitten on tarkoituksenmukaista ja taloudellista. Erityisesti näinä ilmoitus- ja mainosmyynnin laihoina vuosina.

Kyseessä on kuitenkin noidankehä, jos sallitte hieman idealistisen näkökulman. Ulkomaanuutisointi ei kiinnosta yleisöä, jos sille ei anneta mahdollisuutta oivaltaa uutisten taustoja ja sen myötä samastumaan paikallisten ihmisten tarinoihin ja olosuhteisiin.

Sotien keskelläkin on aina iloa ja toivoa. Ja eritoten mielenkiintoisia kohtaloita. Vai mitä sanotte afgaanimiehistä – Kabulin taidemuseossa työskentelevistä partaisista herroista – jotka rakastavat intohimoisesti gallerian aarteita. Näillä miehillä oli keskenään suuri salaisuus – he piilottelivat historiallisia muotokuvia ja muuta kiellettyä taidetta henkensä kaupalla talebaneilta.

Hyvät naiset ja herrat,

Syyskuun tapahtumat monimutkaistivat maailman menoa monella tavalla. Pelkään pahoin, että syksyinen savotta ei lopu aivan tuota pikaa. Maailmassa haetaan nyt uudenlaista tasapainoa, voimatasapainoa.

Toiveideni matkalla Afganistaniin haluaisin kuitenkin tutustua muinaisen silkkitien varrella sijainneisiin arkeologisiin kohteisiin. Afganistanin ja Pakistanin alueilla kehittyi 100 viiva 200 luvuilla Gandhara-kauden kulttuuri, jossa ensimmäisen kerran silloisen vallitsevan uskonnon, buddhalaisuuden, kuvia alettiin luoda ihmiskasvoisiksi. Kehittyi lyhyt, mutta sitäkin vilkkaampi taiteellinen vaihe, jossa Aleksanteri Suuren hellenististen kolonioiden kulttuurivaikutus sulautui aasialaiseen taiteeseen. Syntyi kreikkalaisia jumalkuvia muistuttavia, hämmästyttäviä, buddhapatsaita ja stukkoja. Osan tästä jäämistöstä tuhosivat talebanit, osa siitä on viety jo viime vuosisadan alussa eurooppalaisiin museoihin. Mutta Afganistan on kaikesta huolimatta edelleen muinaismuistojen aarreaitta. Toivonkin hartaasti, että matkasuunnitelmani ei jää uusien sotien jalkoihin.

Kiittäessäni palkinnosta haluan muistaa koko Helsingin Sanomien ulkomaantoimitusta, jonka kannustusta ja apua ilman yksikään artikkelini ei olisi päätynyt lehteen. Kyse on joukkuelajista; Afganistanissa ja lähialueilla kävi syksyn mittaan toimistuksestamme myös Pekka Mykkänen, Mika Parkkonen, Susanna Niinivaara sekä Pekka Hakala. Myös pomot ansaitsevat kunnian siitä, että uskaltautuivat innostua välillä hieman akrobaattisistakin viritelmistä esimerkiksi paikasta toiseen siirtymisten suhteen.

Tänään mielessäni ovat myös marraskuussa Afganistanissa surmansa saaneet tutut kollegat Volker Handloik Stern-lehdestä sekä Ulf Strömberg Ruotsin TV neloselta.

Kaikkein eniten haluan kiittää rakasta Johannaani, joka on väsymättä jaksanut kannustaa välillä vaikeidenkin aikojen keskellä. Kiitos.