Päiväkirja Balkanin sodasta

26.3.

Lähden muutaman päivän varoitusajalla Balkanille, missä Nato on aloittanut pommitukset. Makedonian pääkaupunki Skopje on paras paikka seurata tilannetta, koska Kosovon sota riehuu aivan muutaman kymmenen kilometrin päässä. Pomot kehottavat välttämään turhia riskejä, jos pääsen sota-alueelle. Otan luotiliivit mukaan.

Iltapäivällä lähden toimituksesta lentokentälle. Taksissa iskee ontto olo, joka pahenee Varsovan karussa itäblokkiterminaalissa. Eilen Jugoslavia ilmoitti karkottavansa kaikki Nato-maiden toimittajat.

27.3.

Matkaan koko yön. Skopjen kenttä on suljettu, joten joudun lentämään Varsovasta Ateenaan.

Saapuminen Thessalonikiin on tyly. Laukkuni on hävinnyt matkan varrelle, eikä autovuokraamo suostu antamaan minkäänlaista ajopeliä rajan yli Makedoniaan. Yritän selvittää terminaalissa kassin kohtaloa muutaman tunnin ajan.

”Albaanit ovat rosvoiksi syntyneitä”, sanoo virkailija, jonka kanssa asioin. Albaanien lisäksi hän inhoaa makedonialaisia ja Naton pommituksia.

Onneksi tietokone ja satelliittipuhelin olivat käsimatkatavaroissa. Luovun laukun etsinnästä ja koppaan vanhan, punaisen Audi-taksin Makedonian rajalle. Ohitamme kymmeniä samaan suuntaan ajavia kreikkalaisia panssarivaunuja.

Rajavartija kysyy, minne menen. ”Makedoniaan”, vastaan väsyneenä, ja tajuan samalla mokanneeni. Mies alkaa kollegoineen sättiä kaikin kreikkalaisin kirosanoin, ja uskon joutuvani täydelliseen ruumiintarkastukseen. Kreikkalaisten mielestä makedonialaiset ovat varastaneet maansa nimen Kreikan pohjoisosaa tarkoittavasta alueesta.

Makedonian puolella taksikuskit yrittävät tarjota sadalla dollarilla kyytiä Skopjeen, mutta pääsen mukavan, tyhjää turistibussia kuljettavan miehen matkaan ilmaiseksi. Suuria määriä Naton panssarivaunuja ja muuta kalustoa kulkee jatkuvasti ohi. Lähestyn kriisiä. Nukahtelen matkalla.

Esiinnyn hyväntekijänä hotellin aulassa, jossa hollantilainen toimittaja Cees [NRC Handelsblattin toimittaja Cees Bannig] kinaa epätoivoisesti huoneesta. Jaamme huoneen ja kustannukset.

Maailman tiedotusvälineet ovat pakkautuneet tänne. Baarissa hymyilee maastopukuisia Naton tiedottajia, jotka juovat kaljaa toimittajien kanssa ja esiintyvät ”hyvinä jätkinä”.

Saan ranskalaiselta toimittajalta vinkin luotettavasta paikallisesta kuskista ja kääntäjästä Lucasta.

28.3.

Aamulla paahdamme Lucan punaisella Fiatilla Blacen raja-asemalle katsomaan pakolaistilannetta. Edellisenä yönä Kosovon puoleinen kylä oli joutunut serbien kranaattien kohteeksi. Pahoja tuhojälkiä ei kuitenkaan näy. Tilanne on naurettava. CNN, BBC, Reuters ja kaikki maailman muut reportterit odottavat Kosovosta saapuvia pakolaisia. Yksi mies kävelee yli rajan, ja sata lehtimiestä hyökkää vanhuksen kimppuun. Käy ilmi, että mies on makedonialainen, joka oli turhaan yrittänyt rajan yli Jugoslaviaan.

Päätämme mennä Ceesin kanssa etäisempään Jazincen rajapaikkaan. Näemme serbipoliisin auton kaartelevan Kosovon puoleisen lähikylän raitilla. Muutama albaanipakolainen katselee huolestuneena omaa karjaansa rajan takana. Kaverit ovat masentuneita, ja fiilis tarttuu väkisinkin meihin. Irvokasta nähdä oma kotitalo viiden minuutin kävelymatkan päässä. Yksi pakolainen kiikaroi vuorta ja näkee mielestään serbisotilaita. Suttuisten kiikareiden läpi näkyy vain vuohipaimen ja pöheikköä. BBC kaartaa paikalle, ja tarkistamme asian vielä videokameran pitkällä linssillä. Pöheikköä.

Jutun kirjoittamisen jälkeen lähden yöllä kaupungille. Skopje on todella pimeä ja kalsea, keskustaa ei käytännössä ole. Yhtäkkiä kaksi kovaa räjähdystä kaikuu kaupungin yli. Kuuluu ihmisten huutoa. Hyppään lähimpään taksiin ja käyn tarkistamassa, onko Yhdysvaltain suurlähetystö tai suurimmat viralliset rakennukset joutuneet attentaatin kohteeksi. Eivät ole. Tunnelma on erittäin kolkko.

29.3.

Käy ilmi, että illan jytinät olivat Naton ilmaiskuja Kosovon puolelle. Aamiaispöydässä käy tiukka keskustelu, olivatko koneet Makedonian ilmatilassa vai eivät. Naton tiedottajilla ei tunnu olevan aavistustakaan.

Jugoslavian suurlähetystössä on parinkymmenen hengen jono. Kukin menee vuorollaan sisään henkeään pidätellen. Amerikkalaisille, irlantilaisille ja ranskalaisille heitetään paperit suunnilleen naamalle. Siististi pukeutunut, tiukan oloinen englantia puhuva virkailija ottaa paperini ja lupaa soittaa perään. Hän on suomalaisille ystävällisempi kuin muille.

Naton tiedotustilaisuus hotellissa osoittautuu täydelliseksi höpinäksi, koska Makedoniaan sijoitetuilla joukoilla ei ole mitään tekemistä ilmaiskujen kanssa. Upseereilla ei tunnu olevan muuta sanottavaa kuin jankata, etteivät joukot ole valmistautumassa maasotaan Jugoslaviaan, vaan mahdolliseen rauhanturvaoperaatioon.

30.3.

Pakolaiset alkavat nyt vyöryä Makedoniaan. Eilen Blacen raja-aseman viereiseltä kukkulalta saapui tuhansia ihmisiä. Paikalliset albaanit jonottivat autoillaan etsimään sukulaisiaan tulijoiden joukosta.

Nyt tilanne näyttää vielä pahemmalta. Olen löytänyt nuoren albaanipariskunnan — he ovat taitavia ammattitulkkeja. Mirlinda kääntää pakolaisten kertomuksia.

Vanha mies itkee kiven päällä. Hän on taivaltanut kotikylästään ilman kenkiä.

Ihmiset olivat vitivalkoisia ja laihoja. Yhden tytön kasvot jäivät mieleeni, Suomessa hänen oletettaisiin kärsivän anoreksian loppuvaiheista.

Paluumatkalla Skopjeen olemme hiljaa. En saa yöllä unta.

31.3.

Päivät ovat hirveää sähläystä ja kiirettä. Aamulla syöksymme Ceesin kanssa Skopjen poliisilaitoksen ulkopuolelle haastattelemaan rekisteröitymistä yrittäviä pakolaisia. Vellova ihmisjoukko yrittää hädissään päästä sisään poliisiasemalle estääkseen karkotuksen Turkkiin, Kreikkaan tai Albaniaan. Alle 30-vuotias nainen istuu katukiveyksellä neljän lapsensa kanssa. Nuorin syntyi seitsemän kuukautta sitten metsässä serbien suurhyökkäyksen aikoihin.

Jään hetkeksi miettimään, ymmärränköhän ollenkaan mistä on kyse. Mutta vain hetkeksi. Juoksen lähibasaariin ostamaan alushousuja ja sukkia, minkä jälkeen kiidän taksilla Jugoslavian suurlähetystöön kinuamaan viisumia.

Käyn Skopjen kahdessa suurimmassa sairaalassa etsimässä huonokuntoisia albaanipakolaisia. Hoitajat polttavat tupakkaa potilashuoneissa ja kaakelit ovat putoamispisteessä.

Makedonian hallitus järjestää jokapäiväisen tiedotustilaisuuden, joka osoittautuu täydelliseksi ajanhukaksi. Ulkoministeri luettelee maita, joissa hän on käynyt anomassa pakolaisapua. Varapääministeri selittelee eilistä pakolaisjunan käännyttämistä erehdykseksi. Hotellissa revin hollantilaisen majurin pikahaastattelun Naton hävittäjästä Makedonian puolelle pudonneesta ”esineestä”. Majuri pyörittelee syvänsinisiä silmiään ja sanoo lopulta itse, että kyseessä oli mahdollisesti ohjus.

1.4.

Blacen tilanne on räjähtänyt käsiin. Raja-asemien väliin juuttuneita pakolaisia on silmänkantamattomiin. Mirlindan poikaystävä Lion on tullut mukaani tulkiksi. Jäämme tuijottamaan suu auki tyhjästä ilmestynyttä ihmismassaa. Lion hokee järkyttyneenä: ”Fuck, fuck, fuck.” Tienreunassa istuva pakolaisperheen itkevä äiti kertoo hädissään tilanteesta. Lion kääntää lähes simultaanisti. Kun nainen lähes hysteerisenä kohottaa kätensä kohti kymmeniä tuhansia pakolaisia, Lion ei pysty enää jatkamaan. Nuoren machon aurinkolasien alta valuu kyyneleitä.

”Pristinaa ei enää ole, katso tätä: Pristina on täällä.”— Nimetön pakolainen, Lion kääntämänä. ”Sota omin silmin”, Helsingin Sanomat, 11.4.1999.

2.4.

Cees tulee kännissä aamuyöllä ja laulaa hollanniksi Paljon onnea vaan. Kämppäkaveri muisti synttärini.

Aamulla raahaudun Albanian rajalle menevään bussiin. Mukaan lähtee Ceesin hollantilaisia kollegoita, joiden kanssa jaan Albanian puolelle menevän auton. Lion on hoitanut jatkokuljetuksen albanialaiseen Kukesin kaupunkiin, jonne sadat tuhannet pakolaiset ovat pakkautuneet.

Tunnelma on alakuloinen. Tilitän hollantilaiselle valokuvaajalle masentavaa fiilistä. Väsyttää, pakolaistilanne on epätoivoinen, kotona odottaa selvittämättömiä asioita, jutuntekoa vaivaa rimakauhu, viisumia Jugoslaviaan ei heru.

3.4.

Jäimme Peshkopin pikkukaupunkiin yöksi, koska kuski pelkäsi ajaa maaseudulla yöaikaan. BBC:n kameraryhmä oli ryöstetty näillä main vajaa viikko sitten.

Albanian maaseutu on kuin sodan jäljiltä. Joka paikka on täynnä entisen diktaattori Enver Hoxhan rakennuttamia tuhansia kyliä ja bunkkereita. Kylien keskellä seisoo rykelminä talojen raunioita. Entisistä kollektiiveista on varastettu tiiletkin. Linja- ja kuorma-autojen tyhjiin kaluttuja koreja lojuu kaikkialla. Parikymmentä vuotta vanhat hylätyt sinkkitehtaat näyttävät keskiaikaisilta linnoilta.

Kukesin pakolaistilanne alkaa olla jo pelottava. Sateiselle rajalle saapuu itkuinen mies, jonka peukalon serbipoliisit ovat silpaisseet pistimellä kahtia. Toinen vanha mies on mennyt järjiltään rajavartioiden hakattua hänet. Traktori ilman toista takakumia vetää lavallaan kolmeakymmentä lasta. Erään peräkärryn ihmiset ovat ruhjeista sinisinä. Ajoneuvoa kuljettanut 14-vuotias poika oli ajanut ojaan ja kuollut itse onnettomuudessa.

Menen vanhan kommunistipatsaan taakse istumaan. Kyyneleet valuvat, ei voi mitään.

4.4.

Vietin yön Morinan perheen kanssa moskeijassa. Skender-niminen Kosovon albaanipakolainen tulkkasi yön läpi kestäneen keskustelumme.

Vien tavarat aamulla hotelliin. Nukun huonolla omallatunnolla päiväunet ja kirjoitan Morinan perheen tarinaa hotellin meluisassa ja kylmässä aulassa. Brittitoimittaja huutaa vahtimestarille. Hänen salkkumikronsa on hävinnyt huoneesta.

5.4.

Kukes alkaa muistuttaa yleistä vessaa. Ranskalaiset avustustyöntekijät ovat varmoja epidemioiden leviämisestä.

Parikymmentä tuhatta päivittäin saapuvaa pakolaista säntäilee traktoreineen ympäriinsä. Tuntuu, ettei kaupungissa enää olisi tilaa yhdellekään uudelle Kosovon albaanille. Jokainen kommunismin aikana syntynyt asemakaava ja hukkatila täyttyy ulkosalle majoittuvista palelevista albaaneista.

Yöllä poliisiauto kulkee kadulla ja huutaa megafoniin albaniaksi: ”Rekisteröimättömiä ajoneuvoja ei saa siirtää!” Se tarkoittaa pakolaisia. Serbit ovat ottaneet passit, henkilöpaperit, ajokortit ja rekisterikilvet pois ennen rajan ylitystä.

6.4.

Kukes haistaa rahan. Taksikuskit vaativat järjettömiä summia. Löydän majapaikan parvekkeelta viisi Punaisen Ristin avustuspakettia. Mustasta pörssistä varmaan.

Huomenna pääsen Tiranaan. Ranskalainen kapteeni lupaa helikopterikyydin. Illalla tapaan hollantilaisen naistoimittajan, joka suunnittelee ujuttautumista Kosovoon UCK:n sotilaiden mukana.

”Kyse on hyväksyttävästä riskistä”, hän sanoo.