Muuttuva maailma, uudet osaamistarpeet ja sananvapaus — Opetushallitus 2015

I — Mediamurros ja Kalle Koposen esimerkki

Tervetuloa joo puheenjohtaja hyvä seminaarin väki tota omasta puolestani kiitokset siitä että olen saanut tulla tänne teille juttelemaan tota muutoksesta, murroksesta ja sananvapaudesta. Media-ala on ollut erittäin isossa murroksessa jo pitkään ja eräs kaupan alalla työskentelevä ihminen tuossa taannoin totesi, että helppoahan teillä siellä mediassa, kun te ootte kuitenkin ollut tän muutoksen keskellä jo niin pitkään, että tota meillä kaupalla tää nyt vasta alkaa iskeä päälle ja tuleekin kuin tsunami. Puhutaan tosiaan paljon murroksesta ja oikeastaan melkein ikävystyviin mittasuhteisiin asti. Sillä tää alkaa tosiaan toimialoittain näkyä varmasti ympäriinsä.

Niin kuin Anita Lehikoinenkin totesi, että tää digitalisoituminen on iso asia ja sillä on suuri merkitys ja sitten meidän pitäisi pitää kuitenkin näistä perinteisistä hyvistä rakenteista huolta, jotka kuitenkin kannattelee yhteiskuntaa. Ja tää onkin ehkä haastavinta ja mielenkiintoisinta aikaa, missä suomalaisessa yhteiskunnassa on isojen muiden murrosten myötä eletty uutena aikana. Ja ajatus siitä, että mitä se käytännössä voi tarkoittaa esimerkiksi tommosessa käytännön työssä arjessa.

Otan esimerkkinä toimittajamme Kalle Koposen, joka on ehkä tämmönen elävä esimerkki siitä mitä tapahtuu toimituksessa, joka elää tämmöisen sekä perinteisen sanomalehtityön että tämmöisen voimakkaan erittäin rajun digitalisoitumisen kynnyksellä. Kalle tekee siitä välttämättömyydestä hyveen. Kalle on ollut kirjeenvaihtajana Moskovassa aikoinaan 90-luvulla, 2000-luvun alussa. Sittemmin hän on ollut kaupunkitoimituksen uutispäällikkönä ja sen jälkeen ollut Tukholmassa kirjeenvaihtajana. Sittemmin siirtynyt kuvaamaan stillkuvaa ja nythän on meidän reportterideskimme käytännössä kantavia voimia, joka tekee täysin uudenlaista kuvallista ja liikkuvan kuvan kerrontaa yhdistäen kaikki aikaisempaan työuraansa liittyvät oppimäärät. Ja käytännössä toimii tämmösenä yhden miehen startupina tämmösessä kuitenkin perinteisen toimituksen sisällä.

Paljon puhutaan siitä, että miten muutos tapahtuu. Kallen kohdalla se tarkoittaa sitä, että hän saattaa mennä esimerkiksi keskelle Ukrainan kriisiä, suoranaista sotaa, ja tuo sieltä kyvykkyyden tehdä hyviä analyyttisiä niin sanottuja kirjoitettuja printtijuttuja, jotka sitten höystetään verkkoon hänen kuvaamillaan videoilla ja kuvilla. Ja sitten vielä meidän datadeski luo interaktiivisia komponentteja tähän hänen kokonaisuuksiensa mukaan siellä digitaalisessa ympäristössä. Ja kaiken tän taustalla on se, että jos me haluamme muuttua ja jos me pyydämme rahaa kuluttajilta siitä, että me tarjoamme myöskin digitaalisessa sisältöjä, niin niitten sisältöjen täytyy olla ei pelkästään luettavia, mutta niiden sisältöjen täytyy olla kokemuksellisia ja interaktiivisia.

Ja tää on tämmönen iso muutos meidän koko tekemisessä. Me luotetaan edelleenkin siihen perinteiseen 125 vuoden ajan hyvin opeteltuun kirjoittamisen parhaisiin puoliin ja hyvään laadukkaaseen journalismiin liittyviin kysymyksiin, mutta yritämme samalla joka päivä uusinta ajattelua tuomalla uusia kerronnan mahdollisuuksia sinne tekemiseen. Ja sitä kautta uusia Helsingin Sanomia sille tasolle, että pärjätään seuraavatkin 125 vuotta. Ja tää on täysin mahdollista tehdä.

II — Kuluttajakäyttäytyminen, sisäiset startupit ja YT:t

Eli eli eli tälle kaupan alalla työskentelevälle kaverille semmoset terveiset, että pitää huolta siitä perinteikkäästä ja sitten samaan aikaan erittäin väkevästi vie sitä omaa toimialaansa uuteen aikaan ja pitää huolta siitä, että ihmisten kuluttajakäyttäytymiseen poraudutaan äärimmäisen tarkasti ja oikeastaan laserin tarkasti sisälle, jotta me ymmärrämme mikä se muutos lopultakin on. Lehdistön näkökulmasta, sananvapauden näkökulmasta, lehdistönvapauden näkökulmasta ja median monimuotoisuuden näkökulmasta nyt puhutaan ihan ydinkysymyksistä. Se, että ymmärrämme sen muutoksen, lähtee siitä ja sitten se viedään strategiaan ja suoraan toimintaan.

Tää tarkoittaa sitä, että jos me katsomme analytiikan kautta esimerkiksi millä lailla ihmisten kuluttajakäyttäytyminen tällä hetkellä muuttuu, niin se muuttuu kymmenin miljoonin sivunäytöin per vuosi. Esimerkiksi miten ihmiset siirtyvät tällä hetkellä lukemaan erilaisia ja kokemaan näitä tekemiämme uutisia esimerkiksi mobiilipäätelaitteissa. Se muutos on niin dramaattinen ja raju, että me todella puhutaan kymmenistä miljoonista luetuista jutuista eri päätelaitteista. Ja se päätelaitepuoli alkaa muuttua jo sillä tavoin, että ei puhuta printistä digitaaliseen siirtymänä, vaan me itse asiassa puhutaan siitä, että miten ihmiset lukevat desktopissa eli perinteisestä tietokoneen selaimesta juttuja versus tabletit ja mobiili.

Ja hyvä puoli tässä kaikessa on se, että nää mitkään ei oikeastaan kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia. Eli tällä hetkellä jos me ajattelemme kuluttajamarkkinaa, niin meidän pitää ymmärtää se, että minkälaisia juttuja ihmiset mieluiten lukevat lehdestä, printtiversiosta, ja minkälaisia juttuja ihmiset lukevat digitaalisesta. Koska ei ole ihmisiä — tai on vain vähän ihmisiä — jotka käyttää joko tai. Ja kun me ymmärrämme sen pohjan ja saamme Kalle Koposet tekemään oikealla tavalla sitä työtä mitä he rakastavat ja mihin heillä on intohimo, niin itse asiassa sen jälkeen syntyy uutta. Ja sitä kautta saadaan semmosia tuloksia aikaan, joilla sitten tulevaisuutta rakennetaan.

Kysymys onkin siitä, että hyvin usein Suomessa rakennetaan tätä työntekemisen kulttuuria vähän liian mustavalkoisesti. Puhutaan siitä mikä on perinteistä ja sitten toisessa ääripäässä on ehkä just tämmönen slash-tyyppinen startup-meininki ja niin edelleen. Ja jotta me pärjättäis, niin meidän pitäis oikeastaan yhdistää täältä molemmista ne parhaat puolet. Silloin on epärealistista esimerkiksi ajatella tämmösen perinteisen lehtitoimituksen transition kulkevan sillä lailla, että yli yön muututaan digitaaliseksi tai yli yön muututaan startuphenkisiksi. Vaan me ollaan itse asiassa huomattu, että parhaimmat tulokset syntyy sillä lailla, että meillä on toimituksen sisäisiä startupeja.

Meillä on niitä ihmisiä, jotka on ehkä vielä printtiorientoituneita ja tekevät ehkä digitaalisesta näkökulmasta vähän vanhanaikaisestikin töitä, mutta heillä voi ollakin äärimmäisen suuri arvo sillä omalla työn tekemisellään ja tavoillaan sitten ehkä jossain toisessa kanavassa. Sitten on niitä ihmisiä, jotka vievät tämän saman sisällön toiseen kanavaan ja auttavat siinä puolessa. Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka tekevät tätä uutta aikaa natiiveina pienestä lapsesta asti digitaalisen kanssa yhdessä kulkeneina. Ja jos pystyy tämmösen niin sanotun vanhan viraston ja sitten tavallaan tämmösen uuden ajan startup-tyyppisen toiminnan viemään yhteen ja antaa tilaa kummallekin hengittää ja elää, niin sitten yhtäkkiä huomaakin, että tässä tapahtuu tämmönen sisäinen transitio yllättävän nopeasti. Ja se alkaa tuottaa myönteisiä tuloksia aikaan.

Ja tää on YT-Suomessa nyt hyvin tärkeää, koska käytännössä se mitä YT aiheuttaa — varmasti suurella osalla meistä on niistä kokemuksia — ja niin myöskin Helsingin Sanomien sisällä käytiin puolentoista vuotta sitten erittäin isot, historialliset YT:t, jolloin myöskin uusimme koko toimintamallimme tavalla, jota käytännössä yksikään suomalainen toimitus ei niin rajusti kertalaakista ainakaan tämmösessä sanomalehden toimituksessa ollut tehnyt. Ja siihen kokemukseen lähtien niin YT:iden huonot puolet ja vähenemisten huonot puolet useimmiten tuottaa tilanteen, jossa työntekijöiden usko tulevaisuuteen ainakin hetkeksi romahtaa.

Ja sitä voisi skaalata vähän laajemmaksi, että jos jotenkin Suomessa nyt ei mene kaikkein parhaiten tällä hetkellä, niin täältä puuttuu itseusko. Puuttuu usko siihen, että me pystytään käytännössä rakentamaan tätä maata, yhteiskuntaa ja sitten niitä omia toimialojemme kehittymistä jokainen yksin ja erikseen ja yhdessä erittäin merkittävällä tavalla. Kun aletaan antaa sille luovuudelle mahdollisuus kukkia ja aletaan huomata ja juhlitaan ja iloitaan niistä onnistumisista, niin pikkuhiljaa sieltä se sitten nousee.

Hesarissa me koettiin se hyvin konkreettisesti. Käytännössä viime vuoden puolella vuoden alussa näitten YT:iden jälkeen asiat tuntui olevan aika mullin mallin. Mutta se mistä vahvan toimituskulttuurin omaava yhteisö ei tinkinyt pätkääkään oli käytännössä se, että lukijoita ei jätetty hetkeksikään. Ja samaan aikaan me muutuimme tekemään työtä sillä tavoin, että me emme anna periksi yhdestäkään päivästä, että me tekisimme tylsää tai sellaista, joka ei ole lukijoiden kannalta relevanttia. Ja pikkuhiljaa me alettiin nähdä nää tulokset sitten kuluttajamarkkinassa.

Oikeastaan ensimmäisinä tämmöisinä — me seurataan neljännesvuosittain käytännössä näitä tuloksia erilaisilla parametreilla kuten luotettavuus, mielenkiintoisuus, monipuolisuus, hyödyllisyys, maksuhalukkuus, kaikki tämmöset. Ja kun ne alkoi kääntyä yhtäkkiä ylöspäin tuossa keväällä kaiken tämmösen vaikeiden kuukausien jälkeen, niin meillä oli vähän vaikea itsekin uskoa, että miten tää homma alkaa tästä mennä eteenpäin. Ja kesälomille lähtiessä puhuin liiketoimintayksikön kaupallisen kollegan kanssa, että tämä kun näkyisi vielä euroissa niin olisi kiva juttu. Ja menimme lomille ja sitten elokuussa palattuamme se alkoi näkyä kuluttajapuolella myöskin rahassa. Ja tää kehitys on jatkunut voimakkaana.

Mutta meilläkin oli ongelmia johtona uskoa ensin siihen, että tää lähtee kuluttajamarkkinassa semmosen kasvun tielle. Se ei tarkoita sitä, että printin levikki alkaisi yhtäkkiä kasvaa. Niin tapahtuu vain Brasiliassa ja Intian kaltaisilla isoilla markkinoilla. Mutta se tarkoittaa sitä, että asiakasmäärät kasvaa ja käytännössä myöskin se, että tää digitalisoituminen saadaan vietyä yhä voimakkaammin läpi. Mutta sen huomasi itsessään, että usko siihen tekemiseen oli koetuksella ja siihen, että tuloksia syntyisi. Ja jos tätä ajatusta skaalaa, niin ne vaikeudet, jotka tämmösiin väen vähentämisiin liittyy, vähän turhankin usein vie uskoa siitä omasta tekemisestä.

Ja sitten kun siihen yhdistetään tämmöstä startup-tyyppistä toimintaa, jossa esimerkiksi meidän datajournalistisen deskin vetäjä Esa Mäkinen on hyvä esimerkki siitä, että hän käytännössä tekee tämmöisiä skaalautuvia erilaisia työkaluja toimittajille niin, että erilaisia konkreettisia interaktiivisia komponentteja saadaan juttuihin tehtyä sisälle. Niin mitä vähemmän häntä ohjaa, niin sitä parempia tuloksia syntyy. Ja siinä on vastaavalla päätoimittajalla välillä pitelemistä, ettei lähde liikaa manageeraamaan. Ja itse asiassa kun sillä on riittävän paljon vapauksia siinä sisällä, niin käytännössä syntyy uutta ajattelua. Ja tää on ehkä semmonen asia, että sitten kun yhtäkkiä kokonainen isompi organisaatio alkaa ymmärtää sen, että tässähän oikeasti on mahdollisuuksia pärjätä, niin se luo myönteisen kehän.

Ja ehkä Suomessa lehdistöä usein suomitaan siitä, että tarkastelemme maailmaa aika synkin silmälasein. Ja tää kritiikki itse asiassa ei ole millään muotoa vailla perää. Toimittajat usein paneutuu asioihin ja pureutuu asioihin katsomalla niitä ongelmien kautta. Ja meillä onkin ollut aika paljon harjoittelemista siinä, että kuinka pääsisimme tämmösen ratkaisukeskeisen journalismin moodiin. Ja tässä me voimme sitten olla ehkä yhteiskunnassa paremmin apuna siinä, että mietimme enemmän ratkaisupuolelta kuin ongelmalähtöisesti. Ja varmaankaan ei olla maalissa siinä puolella, mutta tietenkin yritämme välttää pitkälti sitä, että hampaat irvessä yrittäisimme olla liian optimistisia, jos siihen ei ole syytä. Että se on tämmöstä tasapainottelua.

Yksi semmonen parametri mikä on rohkaiseva: Reuters-instituutti, joka toimii Oxfordissa, julkaisi ihan hiljan tutkimuksen, joka kertoo siitä, että 14 prosenttia suomalaisista maksaa online-uutisista. Ja tää 14 prosenttia on sillä lailla merkittävä luku, vaikka se ei ehkä isolta tuntuisikaan tässä vaiheessa. Se kertoo tavallaan siitä, että jotain tässä murroksessa on onnistuttu kuitenkin tekemään. Ja ehkä se osoittaa, että Suomi on tässä mielessä ykkösmaa maailmassa. Meillä on siis eniten suhteellisesti ihmisiä, jotka maksaa online-uutisista. Ja se tietenkin on hyvin tärkeä asia siihen, että me uskomme myöskin siihen, että tämä tulevaisuus voi olla mahdollisuus rakentaa kuitenkin tässä aika nopeallakin aikavälillä niin, että se kantokyky kestää.

No mainosmarkkinassa medialla ei tällä hetkellä mene ollenkaan hyvin. 10 prosenttia printin mainostuloista on kadonnut käytännössä viime vuonna ja aikakauslehdissä 15 prosenttia. Ja sehän sattuu kovin kipeästi käytännössä läpi koko kentän. Mutta ainakin kuluttajapuolella menee Hesarilla lujaa ja mä uskon, että monilla muillakin lehdillä lujaa. Nyt kysymys on siitä, miten tämmösen laskevan liikevaihdon markkinassa rakennetaan sitten uutta tekemistä ja uusia kasvun versoja, joista pystytään tekemään niin sanottu kompensatorinen käänne. Joka tarkoittaa sitä, että mitä printissä euromääräisesti menetetään, niin se saadaan takaisin siellä digitaalisessa. Ja tää on ollut hyvin mielenkiintoinen vaihe.

Ja meidän kannalta esimerkiksi yksi vastaus on se, että me olemme lähteneet rakentamaan skaalautuvia teknologisia malleja, alustoja, joita me pystymme lisensoimaan sekä Suomessa että ulkomailla. Ja sitten käytännössä erityyppisiä toimituksessa räätälöityjä teknologisia ratkaisuja. Pystytäänkö me niistä rakentamaan myöskin tämmösiä myyntimalleja, niin on mielenkiintoinen uusi polku, mistä meillä on jo konkretiaa olemassa. Ja tää kaikki itse asiassa liittyy siihen, että on oikeastaan valintakysymys kuinka nopeasti lähtee mukaan tähän digitaaliseen.

Mä olin vuosi takaperin tuolla Sanomalehtien liiton tilaisuudessa ja siellä oli käytännössä kaikki kustantajat ja päätoimittajat paikalla. Ja sanoin siellä tämän — ja tää voidaan ehkä katsoa vähän laajemminkin kuin pelkästään lehdistön toimialan läpi — että digitaalisuuteen voi tulla vähän jälkijunassakin. Se ei ole välttämättä mikään suuri synti, jos antaa suurempien entiteettien tehdä ensin virheet ja investoida vähän enemmän. Ja sitten puhutaan "copy with pride" -tyyppisestä lähtökohdasta. Että sitten jossain vaiheessa tullaan mukaan, kun teknologiat halpenee ja niin edelleen. Mutta jossain vaiheessa täytyy tehdä päätös siitä, että hyppää kyytiin. Ja tässä tapauksessa jos sen ajan antaa lentää ohi, niin nyt monella toimialalla — erityisesti lehdistön puolella — puhutaan täysin kriittisistä vuosista, jolloin täytyy tehdä isoja valintoja. Investoidaanko vai leikataanko. Ja lopputulos sitten sen myötä on sellainen, että sen suunnilleen tietää mihin kumpikin johtaa.

III — Nuoret lukijat, sivistystehtävä ja lehdistönvapaus

Tää lehdistön sivistystehtävä on olennainen. Tää sivistyssana on vähän semmonen etäännyttävä. Jos päätoimittaja alkaa puhua sivistävästä tehtävästä, niin silloin yleensä karkottaa kuulijat. Mutta se on äärimmäisen tärkeää. Se on siellä taustalla ja se on siellä toimittajien eetoksessa. Toimittajat on usein vähän niinku opettajia. Että siellä on vähän semmosta halua opettaa taustalla, mutta myös halua tarinankerrontaan ja halua avata uusia asioita.

Ja usein kuulee puhuttavan tästä sivistyksestä esimerkiksi sillä tavalla, että suomalaiset nuoret eivät lukisi. Me pystytään todentamaan se meidän päivittäisellä analytiikalla. Jos Helsingin Sanomien verkostossa on noin miljoona lukijaa päivässä ja me suunnilleen tiedetään, minkälaisia erilaisia kohortteja ja segmenttejä siellä meidän palveluita käyttää, niin me voimme todentaa ihan päivittäin, että nuoret lukevat. Ja nuoret lukevat laatusisältöjä. Nuoret eivät välttämättä lue printtilehtiä tai se ei ole välttämättä se juttu. Mutta meidän näkökulmastamme ei ole millään tavalla merkityksellistä millä nuoret lukevat, vaan että nuoret lukevat.

Siellä on selkeästi tämmönen kiinnekohta ja tää tapahtuu hyvin monella eri tapaa. Jos mä heittäisin nyt tän kysymyksen, että mikä on printissä Helsingin Sanomien tällä hetkellä nuorisotuote, niin te todennäköisesti arvaisitte väärin. Mikä se muuten voisi olla? [Joku yleisöstä ehdottaa.] Joku ehdottaa varmaan nyt liitettä tai sarjakuvia. Joo, sieltä tulee urheilu, urheilu. No mäpä kerron. Se on itse asiassa Kuukausiliite. Ja se on mun mielestä hyvin jännittävää, että se on pitkää niin sanottua hidasta journalismia. Me satsataan siihen paljon. Yhden jutun tekemiseen saatetaan käyttää kolmesta viikosta kahteen kuukauteenkin. Ja siellä on paljon tutkivaa, pohtivaa ja niin edelleen.

Ja yllätys yllätys: nuoret ovat äärimmäisen kiinnittyneitä näihin sisältöihin. Ja sitten kun ne laitetaan verkkoon myöskin maksumuurin taakse, niin käytännössä sinne on hyvinkin paljon halukkuutta näitä asioita lukea ja niistä keskustella. Ja sosiaalinen media yleensä tuppaa räjähtämään melkeinpä niinä päivinä kun Kuukausiliite ilmestyy lauantaisin. Että siellä tulee tavallaan tämmönenkin ulottuvuus. Pointti on oikeastaan siinä, että meidän ei kannata olla hirveän huolestuneita siitä, lukevatko nuoret printtiä, kunhan nuoret lukevat.

Ja tietenkin meidän eetoksessa on taustalla se, että ne hyvät asiat sieltä 125 vuoden takaa siirretään uuteen aikaan. Ja eittämättä kuluttajat ovat hyvin paljon vaativampia kuin aikaisemmin. Ja tietenkin myöskin tämmönen norsunluutorni-ajatus on jo ajat sitten hapertunut. Että toimittajat voisivat kateederilta jakaa asioita yleisölle ja itsetyytyväisinä tehdä tätä työtään. Kyllä tää tehtäväkenttä meillä on enemmän keskustelevaa, yleisöt huomioon ottavaa ja sitä kautta myöskin kahdensuuntaista. Ja se menee yhä enemmän siihen suuntaan.

Se ei silti vie pois lehdistön rohkeudesta ottaa asioista selvää, nostaa erilaisia kipukohtia tai toimia vallan vahtikoirana. Tätä rohkeutta tämmösessä pienessä maassa tarvitaan kautta linjan. Ja mitä enemmän tämmösiä rohkeita ääniä ja avauksia lehdistöstä syntyy — ei pelkästään Helsingin Sanomista vaan läpi koko lehdistön aina maakuntalehdistä televisiokanaviin ja niin edelleen — niin sitä paremmin itse asiassa tää yhteiskunta voi. Yksittäiset jutut saattaa herättää porua ja yksittäisistä jutuista joku voi loukkaantua. Mutta kysymys onkin siitä, mikä se kokonaisuus on, mistä muodostuu niin sanottu vapaan lehdistön pohja demokratian yhtenä merkittävänä kulmakivenä.

Meillä on huolestuttavia esimerkkejä siitä tuossa itänaapurissa esimerkiksi, mitä tapahtuu kun koko mediakenttä alistetaan tavalla tai toisella vallanpitäjien kontrolliin. Ja vaikka Suomessa tämmöstä suoranaista uhkaa ei olisi, niin kyllä näillä erilaisilla kysymyksillä jakelusta, postin osalta, alveihin liittyvistä kysymyksistä, on erittäin suuressa kipupisteessä suhteessa siihen, miten ei-valtiollinen media ja sen elinkelpoisuus säilytetään suhteessa sitten vaikka Yleisradioon, joka sinänsä tekee äärimmäisen tärkeää yhteiskunnallista tehtävää ja tekee suurimman osan asioistaan erittäin hyvin. Mutta sitten puhutaan resursseista ja näin poispäin.

Eli tässä näinä päivinä — ja itse asiassa tänään kun me katsomme mitä tuolta kello 14 ulos tulee — niin varmasti kaikkia meitä ainakin jollain tavalla kiinnostaa, joitain jopa jännittääkin, minkälaisia ratkaisuja siellä Smolnassa on tähän mennessä tehty. Ja jotta tämä lehdistönvapaus ja sananvapaus toteutuisi lähtökohtaisesti kaikkein parhaiten, niin tämän moniäänisyyden kysymys on nyt hirvittävän relevantti. Ja se ei ole pieni asia.

Koska mä väitän, että mitä enemmän ihmiset lukee, mitä enemmän ihmiset katsoo, kokee ja myöskin tämmösten interaktioiden kautta pystyy katsomaan suoraan esimerkiksi jutusta, joka kertoo eläkepäätöksestä ja sitten laittaa siihen oman syntymävuotensa suoraan laskuriin, joka laskee minä vuonna jäät eläkkeelle tai mahdollisesti jäät eläkkeelle ja niin edelleen — niin tän tyyppisillä asioilla on hyvin suuri merkitys. Varsinkin jos tämä kaikki tehdään jo ennen kuin asioista päätetään.

Ja yksi meidän primääritehtävä on aktivoida suomalaista yhteiskuntaa, kansalaisyhteiskuntaa, ja yrittää saada ihmiset löytämään itsensä toimijoina, aktiivisina toimijoina omissa yhteisöissään. Toisaalta laajemmassa konseptissa kansalaisina ja sitten olla kytkeytynä keskusteluun ja politiikkaan. Ja sitten siellä omassa työelämän kontekstissaan myöskin aktiivisina toimijoina.

Hyvä esimerkki on esimerkiksi tämä kotkalainen terveysasema, josta teimme taannoin juttua. Siellä sairaanhoitajat olivat yhtäkkiä ryhtyneet oman elämänsä logistiikkapäälliköiksi ja lähteneet miettimään, että miksi ihmeessä nämä taksikuljetukset, joilla potilaita tuodaan tänne, on järjestelty tällä tavalla. Ja he rupesivat systematisoimaan tätä täysin oman toimenkuvansa ulkopuolelta. Ja itse asiassa saivat sille omalle terveysasemalleen miljoonasäästöt aikaiseksi. Tän tyyppistä toimijuutta me tarvitaan. Me tarvitaan jokaisessa työpaikassa sen tyyppisiä ihmisiä. Kaikilta emme voi edellyttää tai olettaa, että he tulisivat tämän tyyppiseen mukaan. Mutta me tarjotaan tämmöstä hoksaamista, jossa asiat eivät mene ylhäältä alaspäin, vaan toimivat alhaalta ylöspäin semmosessa sopivassa suhteessa.

Ja siinä mielessä lehdistön osalta ja tämän sananvapauden osalta meidän täytyy tarkastella, että emme vahingossakaan joudu tilanteeseen, jossa menetettäisiin jotain sellaista, joka johtaisi Venäjän kaltaiseen kehitykseen. No siitä ei ole suoraa huolta, mutta kannattaa tarkastella eurooppalaisesta kontekstista myöskin Unkarin kaltaisia maita tai Bulgarian kaltaisia maita. Vaikka nekin ovat entistä Itä-Eurooppaa ja vähän kaukana meidän kulttuurisesta pohjasta. No unkarilaiset ehkä eivät niinkään, mutta tämä poliittinen puoli, joka esimerkiksi Unkarissa tällä hetkellä vallitsee, perustuu siihen, että valtapuolue Fidesz yrittää demokratian keinoin murtaa kaikki mahdollisuudet tehdä vapaata journalismia. Ja silloin EU:n arvoyhteisön jäsenenä meidän täytyy katsoa, että tämän tyyppinen kehitys ei pieninä indikaattoreina ala tulla lähemmäksi tätä pohjoismaista yhteisöä, jossa on hyvin vahva pohja kuitenkin kaikilla demokratiakomponenteilla ja tietenkin laillisuus lähtökohtaisena kulmakivenä.

Ja siinä mielessä lehdistöllä on hyvin tärkeä rooli avata niitä asioita ja myöskin huomioida, jos joku kehitys alkaa mennä väärään suuntaan. Ja toimia myöskin tulkkeina. Että jos ajatellaan, että yhteiskunnassa syntyy kipukohtia, joita pitäisi ratkaista, niin aloite hyville jutuille, hyville teksteille ja hyvälle journalismille voi nykyään yhä enemmän tulla sieltä yleisön puolelta. Ja korvat ovat siinä mielessä höröllään.

Mä sanoisin oikeastaan, että jotta pystytään kantamaan tää painolasti, joka liittyy tähän murrokseen, niin koulutuksella on hyvin suuri rooli. Ja jos me ajatellaan vaikka tätä Hesarin toimitusta, niin me teemme samalla porukalla suunnilleen mitä vuosikymmenen alussa tehtiin, mutta samalla määrällä ihmisiä huomattavasti enemmän. Ja jotta me kykenemme tämän transition pitämään hanskassa, niin se tarkoittaa sitä, että yksittäisen toimittajan pitää kyetä tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Ja sitten taas pomojen täytyy kyetä organisoimaan se työ sillä lailla, että se on jollain tavalla hallittavissa, koska kuitenkaan kaikki eivät voi tehdä samaan aikaan kaikkea. Ja siihen koulutuksella on hyvin tärkeä rooli.

Eli esimerkiksi kun vielä 10 tai 15 vuotta sitten puhuttiin siitä, että on jonkunlaista muutosvastarintaa tänne digitalisaation puolelle, niin nykyään enemmänkin kysytään, että onko työnantajalla tarpeeksi voimaa, kapasiteettia ja halua kouluttaa ihmisiä tähän uuden ajan haasteisiin. Ja niin, että tämä muutos tuntuisi riittävän turvalliselta. Ja että ihmisillä, jotka esimerkiksi ovat tulleet printtitoimittajina töihin, olisi mahdollisuus omaksua mahdollisimman fiksulla tavalla esimerkiksi liikkuvan kuvan rooli, joka Hesarin kaltaisessa vanhastaan printtitoimituksessa näyttelee tällä hetkellä yhä tärkeämpää roolia.

Me ollaan samaan aikaan muuttumassa myöskin tv-kanavaksi, epälineaariseksi tv-kanavaksi. Me valmistellaan juuri parhaillaan sitä kello 14 tilaisuutta, joka ilman muuta lähetetään suorana lähetyksenä. Sieltä pilkotaan erilaiset kohdat ja saadaan ne verkkoon heitettyä saman tien. Meillä täytyy olla ihmisiä, jotka pystyy olemaan mikki kädessä kranaattitulen alla ja toimimaan siinä kontekstissa mahdollisimman luontevasti tehden myöskin mielenkiintoisia analyyttisiä juttuja. Tää kaikki vaatii sitä, että kouluttamisen pitää olla koko ajan siinä matkassa mukana. Ja asiat eivät käänny hetkessä. Ja sen takia siihen pitää kyetä satsaamaan. Kyllä tässä välillä kun peiliin katsoo, niin miettii että onko sen eteen tehnyt aina riittävästi. Ja vastaus on varmaan, että ei ole. Ja siinä mielessä tämä kouluttaminen myöskin on yksi tärkeä osa sen itsetunnon vahvistamiselle siihen tekemiseen. Että luotetaan ja saadaan ne omat ihmiset siinä omassa organisaatiossa uskomaan itseensä ja siihen tulevaisuuteen. Koska mitä enemmän sitä intoa syntyy siihen tekemiseen ja asioiden tuottamiseen ja omistamiseen, niin sitä paremmin tietenkin pärjätään.

Tähän loppuun ehkä vielä miettien sitä, että lehdistönvapausindekseissä Suomihan on käytännössä ykkösmaa maailmassa. Ja se usein vähän tuppaa unohtumaan. Ja jotta tämä positio säilytettäisiin jatkossakin, niin puheenjohtaja totesi viisaasti, että kysymys on oikeastaan siitä, että sananvapaus pitää aina ikään kuin uudelleen keksiä ja sitä pitää koko ajan uudelleen vaalia. Ja jokaisen sukupolven täytyy pitää siitä omalta osaltaan huolta. Koska niitä toimijoita on pilvin pimein myöskin tämmösessä hyvin demokraattisessa maassa kuin Suomi, jotka haluaisivat tavalla tai toisella rajoittaa sitä. Se tulee hyvin eri kulmista. On lainsäädäntöhankkeita, jotka saattavat olla hyvinkin pulmallisia sananvapauden näkökulmasta ja lehdistönvapauden näkökulmasta. On erilaisia toimijoita, jotka eivät haluaisi vapaan sanan omalta kohdaltaan toteutuvan ja niin edelleen. Koko ajan testataan esimerkiksi lähdesuojaa, joka on kuitenkin demokratian kulmakiviä. Niin että vapaa sana voi toimia fiksulla tavalla.

Ja siinä mielessä se, että Suomi on tällä hetkelläkin jo varmaan viidettä vuotta ykkösmaa tässä lehdistönvapausindeksissä, on jotain sellaista mikä on meidän hienoa viedä esimerkiksi tähän vuoteen 2017, jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Ja olla siitä ylpeitä. Ja ehkä miettiä tätä myös siitä näkökulmasta, voisiko tässä olla tämmönen koulutuksellinen vientituote esimerkiksi sellaisiin maihin, joissa sananvapaus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Ja ilman semmosta henkselien paukuttamista lähteäkin miettimään, että jos täällä konfliktinratkaisu on yksi vientituote Suomella, niin ehkä tää lehdistönvapaus voisi olla yksi sellainen asia. Ja tästä me olemme käyneet paljon keskustelua.

Ja tuohon aika mukavasti tulee vielä ensi vuoteen Anckareniuksen juhlavuosi ja sitten siitä 250 vuotta kun tämä painovapausasetus tehtiin Tukholmassa silloin kun Suomi oli osa Ruotsia. Ja sehän oli maailman käytännössä edistyksellisin silloin aikanaan kun se tehtiin. Ja siinä yhtenä komponenttina oli myöskin tämä asiakirjajulkisuus. Toteutuiko se tuolloin parhaalla mahdollisella tavalla, niin ei välttämättä. Mutta ihaillen täytyy katsoa sitä ajattelun vapautta, joka siellä kuitenkin tämmösessä Voltaire-tyyppisessä edistyksen hengessä vallitsi Anders Chydeniuksen osalta.

Ja sitten ehkä se, että muutos luo aina tämmösen turvattomuuden vaikutelman. Mutta mä sanon esimerkiksi meidän toimittajillemme sitä, että turvattominta tällä hetkellä tämmösessä muuttuvassa yhteiskunnassa ja muuttuvassa mediakentässä on siellä missä mitään ei tapahdu. Eli käytännössä on hyvin tärkeää, että me muistetaan, että muutos takaa turvaa. Ja se muutos lyhyellä tähtäimellä ei aina ole myönteinen. Ja se voi olla hyvinkin kovia kiirastulia mitä työpaikoilla tällä hetkellä koetaan. Mutta toisaalta tässä muutoksessa on parhaimmillaan sen pohjan rakentaminen sille tulevaisuudelle. Ja usko ei saa siltä osin loppua, jotta Suomi pääsee eteenpäin ja yhdessä uutta rakennetaan. Näihin sanoihin päätän. [Aplodeja]

IV — Yleisökeskustelu: algoritmit, koodaavat toimittajat ja arvovienti

Sitten muistan vielä — mä en vastannut tähän että kuinka teknologia ratkaisee erilaisia asioita. Ja sä mainitsit maanjäristysuutiset, joilla tehdään journalismia. On totta, että tällä hetkellä algoritmeilla kehitetään erilaisia asioita muun muassa urheiluutisia, jotka perustuu ihan tämmöisiin tulosuutisiin. Maailmalla on käytännössä sellaisia ratkaisuja, joissa kerronta perustuu siihen, että on äärimmäisen paljon erilaista informaatiota, jotka sitten puetaan sanoiksi ja tää tehdään automatiikalla. Ja näissä tutkimuksissa on todettu, että itse asiassa lukija ei edes tunnista, onko se koneen vai ihmisen tekemää. Mutta se liittyy tämän tyyppisiin asioihin, jotka ovat ihan puhtaasti hyvin teknisluonteisia juttuja, jotka perustuu semmoseen kerrontaan, jossa sitä ajattelua ja älyllisyyttä on aika lailla vähän. Jolloin uskon vahvasti, että lähtökohtaisesti hyvää journalismia tuotetaan ihan oikeiden ihmisten voimalla jatkossakin.

Tähän liittyen yksi kysymys vielä. Kun tuo teidänkin toiminta ajoittain selvästi vaatii ohjelmistopuolen osaamista ja softan kirjoittamistaitoja, niin nähdäänkö me tulevaisuudessa jossain vaiheessa tämmösiä ICT-alan ja media-alan yritysfuusioita? Vai ostatteko te käytännössä näitä palveluita ulkopuolelta? Vai onko teille tullut talon sisään ikään kuin ohjelmistosektori, niin että teitä voisi kutsua jo media- ja ICT-taloksi?

Joo, meillä on käytännössä tämä datajournalistinen deski, johon viittasin kun puhuin Esa Mäkisestä, joka on hyvin voimakkaasti koodausorientoitunut journalisti. Meillä on itse asiassa koodaavia toimittajia jo melkoinen liuta tekemässä journalismia päivittäin. Ja se liittyy käytännössä siihen, minkälaisia erilaisia interaktiivisia juttuja sinne meidän stooreihin tehdään sisälle. Ja paljon puhutaan siitä, että insinööritaitoa ja ICT-osaamista saadaan lisää tänne deskiin. Mutta se tapahtuu varmaan monesta eri kulmasta. Me tehdään tällä hetkellä paljon yhteistyötä sellaisten ulkopuolisten toimijoiden kanssa, yritysten kanssa, jotka tekevät erilaisia yksittäisiä juttuja meille tai yksittäisiä teknisiä asioita. Toisaalta sen osaamisen rakentaminen myöskin sisältäpäin on hyvin tärkeää.

Ja se on muuten aika jännittävää katsoa, kun toimittaja osaa koodata, minkälainen hänen työpäivänsä on. Siihen voi liittyä paljon erilaisia asioita, kuten esimerkiksi Tuomas Peltomäki, joka on erittäin kova luu uutistoimittajana ja sitten hän on erittäin kova luu koodaamaan. Ja sitten hän ryhtyy tekemään semmosta Uutisraportti-nimistä HS-TV-ohjelmaa, joka tässä nyt on pyörinyt viime syksystä alkaen. Ja idea tähän ohjelmaan syntyi siitä, että hän ryhtyi harjoittelemaan tämmöstä vähän uutisparodiaa muistuttavaa ohjelmaa keittiönpöydän ääressä. Ja sitten ehdotti, että tehdään tästä muuten ohjelma. Ja silloin me lähdettiin tekemään sitä ohjelmaa. Se saavutti niin suuren suosion, että se pyörii tällä hetkellä itse asiassa perinteisessä televisiossa valtakunnallisella Nelosella. Ja hän tekee näitä kaikkia kolmea asiaa sopivassa mittasuhteessa.

Näetkö silti, että journalistinen peruskoulutus tulisi säilyttää jokseenkin siinä itse asiassa ja substanssissa? Vai pitäisikö sinne lisätä nyt tämän tyyppisiä elementtejä, toimialojen rajapintoihin liittyvää? Kun nämä työelämän valmiudet tuntuu vaativan aikamoisia valmiuksia siltä, joka tulee mediataloon töihin koulusta valmistuneena uutena toimittajana.

Jälleen kerran tämä meidän Esa Mäkinen aina raapii päätään, että aina kun tulee kesätoimittajia, niin hän miettii, että kyllä ne jännästi tulee mieleltään ikään kuin Hesariin tekemään printtiä. Että vielä kuitenkin ollaan siinä pisteessä. Ehdottomasti pitää tämä uusi teknologia viedä sinne koulutukseen voimakkaammin sisälle. Mutta se pitää yhdistää niihin parhaisiin perinteisiin tekemisiin ja osaamiseen yhdessä.

Mä kävin tuossa muutamia viikkoja sitten New Yorkissa Columbian yliopistossa, joka on kuitenkin Yhdysvalloissa kaikkein arvostetuin paikka mitä tulee journalismin opetukseen. Ja siellä Guardianin entinen verkkojohtaja Emily Bell vetää tällä hetkellä semmosta Tow Centeriä yhdessä Stanfordin kanssa. Siellä tuodaan se teknologinen osaaminen Stanfordista ja sitten käytännössä journalismin opetus Columbian puolelta. 50 ihmistä on tässä opiskeluohjelmassa, joka on juuri alkanut. Ja tämän ensimmäisen vuoden jälkeen heillä on ollut vaikeuksia pitää näitä ihmisiä siellä opetusohjelmassa, koska työmarkkinat vetää heidät niin voimakkaasti koko ajan puoleensa.

Ja nyt jos me ajatellaan mikä tämmösen samankaltaisen jutun idea voisi olla Suomessa, niin se on nimenomaan se, että me otettaisiin sieltä Nokian jäljeltä olevasta ICT-klusterista ja sitten täältä slash-maailmasta sitä osaamista — jossa on yrittäjyyttä, teknologista osaamista ja hyvää journalismin perusopetusta — yhteen. Niin mä luulen, että sillä saadaan aika hienoja tuloksia aikaan, jos tällaisella saralla liikutaan nopeasti ja ne koulutusvolyymit ovat riittävän isoja. Koska tämän tyyppiselle osaamiselle on nyt todella paljon tilausta.

Varastan meidän ohjelma-aikaa vielä yhden minuutin lyhyelle vastaukselle. Meidän koulutustoimikunnat ehkä nyt pohtii tätä sananvapauden vientiä niin kuin on Suomessa pohdittu koulutusvientiä jossakin vaiheessa ja edistetty erilaisilla toimilla. Niin sulla on kokemusta kuitenkin sotakirjeenvaihtajanakin toimimisesta. Eikö tää kaikki ole summattavissa tämmösen arvoviennin alle? Ja eikö se ole myös hieman vaarallista? Ja onko meillä siihen tarvittavaa osaamista?

Niin mikä sitten on arvovientiä tai onko se demokratiavientiä tai näin poispäin sen alle sijoittuvaa toimintaa. Kyllähän me voidaan olla ylpeitä Suomesta siinä mielessä, että täällä kuitenkin demokratian peruspilarit ovat hyvin vahvoja. Ja täällä tämmönen niin sanottu demokratian itsepuolustus semmosessa järkevässä mielessä tuntuu vielä toimivan. Ja meidän pitää pitää siitä huolta. Ja jos me pystytään pitämään siitä huolta samaan aikaan kun maailmalla ja jopa EU:n sisälläkin on huolestuttavaa kehitystä, niin kieltämättä tämmöselle arvoviennille voi olla kokonaisuutena mahdollisuuksia. Mutta se täytyy tehdä niin, että me emme ryhdy opettamaan muita. Vaan se täytyy tehdä sitä kautta, että meidän täytyy oppia muilta ja samanaikaisesti kuitenkin viedä semmosta osaamista. Ja samalla kun viemme osaamista, niin opitaan myöskin uusia asioita ja tuodaan ne takaisin.

Hyvä. Kiitoksia Kaius Niemi tästä. Ja tota noin niin jäätkö tänne vai meetkö jo seuraamaan striimiä sieltä Smolnasta vai? No striimiin on vielä vähän aikaa, mutta joudun lähtemään. Ja toivotaan samalla teille oikein hyvää seminaaripäivää. Kiitoksia. Kiitos. [Aplodeja]