Johtajatulet 2025: Johtajuus ja toimijuus epävarmassa maailmassa

Hyvää päivää kaikille johtajatulilaisille — onpa hienoa ja mahtavaa olla täällä tänään. Onkos teillä ollut mukavaa? Ketään ei ole tehty sokerista — tällainen hieman usva tuo vain tunnelmaa. Olen hyvin otettu saadessani kutsun tänne Evolle — kymmenen vuoden aikana tästä tapahtumasta on tullut suorastaan legendaarinen. Ja aikojen muutos on tehnyt Johtojatulista entistä ajankohtaisemman ja merkityksellisemmän.

Miksi? Koska vastuun kantaminen, toisten huomioon ottaminen ja toimeen tarttuminen on entistä tärkeämpää, kun maailman suursäätila on melko matalapaineinen. Sukelletaan aiheeseen kohta vähän enemmän.

Muutama sana omasta taustastani: Minun nimeni on Kaius Niemi ja olen työskennellyt media- ja viestintäaloilla 1990-luvulta saakka. Olen päässyt päätoimittamaan Ilta-Sanomia, Taloussanomia, Helsingin Sanomia ja tällä hetkellä työskentelen konsulttitoimisto Miltton Groupin varatoimitusjohtajana. Päävastuullani on tekoälykehitys, mutta työnkuva on lähempänä yleismiesjantusta. Se tarkoittaa, että olen esimerkiksi ollut mukana perustamassa toimistoamme Ukrainaan ja vienyt Kiovaan parin vuoden aikana puolenkymmentä kertaa jälleenrakennuksesta kiinnostuneiden yritysten ja organisaatioiden ihmisiä. Viimeksi kesäkuussa veimme 15 ihmisen delegaation Ukrainaan. Muutaman viikon päästä, nyt syyskuussa on määrä lähteä sinne yhdessä puolustusvoimien entisen komentajan Timo Kivisen kanssa yhdessä viemään vierasjoukkoa sinne.

Täällä on varmasti ihmisiä, jotka ovat käyneet Ukrainassa Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisen jälkeen. Useimmat matkaavat Kiovaan junalla tai maanteitse Puolasta. Lentoja ei ole, sillä ilmatila on suljettu. Siksi matkustaminen on hidasta. Yöjunassa on hyviäkin puolia. Ehtii jutella maailman menosta ja miettiä kannattaisi tarttua toimeen Ukrainan jälleenrakentamisen osalta jo ennen kuin sota on loppu.

Nämä reissut tuovat mieleeni nuoruuden reportaasimatkat sota- ja kriisialueille. Ulkomaantoimittajana pääsin uutisoimaan paikan päälle Jugoslavian ilmapommituksista, Kosovon sodasta, Afganistanista heti syyskuun 11. terrori-iskujen jälkeen, Irakin sodasta ja palestiinalaisten toisesta kansannoususta. Kaikkiin näihin kymmeniin ja kymmeniin matkoihin sisältyy paljon muistoja, jotka kertovat konfliktien ja kriisien keskellä elävien ihmisten hämmästyttävistä kyvyistä selviytyä ja olla toimintakykyisiä uskomattoman vaikeissa olosuhteissa. Tilanteisiin liittyi paljon yllätyksiä — usein myös rohkaisevia ja positiivisia.

Afganistan 2001 — Gholam ja satelliittiantennit

Siksi kerronkin teille ensimmäiseksi 15-vuotiaasta Gholam-pojasta Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Ajankohta on marraskuu 2001 ja ääri-islamilainen Taleban-liike oli vetäytynyt vain viikkoa aikaisemmin kaupungista pois. Silloiset talibanit olivat tosi rankkoja: lähes kaikki paitsi uskonnolliset asiat olivat olleet kiellettyjä. Leijan lennättäminen oli kiellettyä. Niin oli myös musiikin kuuntelu ja tanssiminen. Elävien olentojen eli ihmisten tai eläinten kuvaaminen tai maalaaminen oli kiellettyä. Tyttöjen koulunkäynti, kielletty. Televisio oli kielletty.

Ajattelin, että haluaisin haastatella sellaista afgaaninuorta, joka ei olisi koskaan päässyt käyttämään tietokonetta tai internetiä näiden hurjien sääntöjen takia. Etsintä tuotti tuloksen, sillä satuin kokeilemaan onneani verstaaseen, jonka edessä myytiin satelliittilautasantenneja. Nämä antennit oli tehty peltisiä voiteluöljypurkeista. Vertaassa työskenteli Gholam, jonka työpöydällä oli lukuisia televisioita korjattavana. Ja tämä kaveri korjasi ja juotti piirilevyjä kuin vanha tekijä. Tämä oli aivan hätkähdyttävää. Viikkoa aikaisemmin näistä televisiosta olisi voinut saada raippa- tai jopa kuolemantuomion. Nyt Gholam ja hänen isänsä olivat tarttuneet toimeen ja alkaneet saman tien korjata ihmisten koteihinsa ja kellareihinsa piilottamia vastaanottimia — vain muutaman päivän sisällä.

Ja ajatelkaa tämä Gholam 15v ei ollut päässyt katsomaan telkkua kuin vain muutamia kertoja salaa. Hän ei ollut koskaan kuullut länsimaista poppia tai kokeilmaan tietokonetta. Ja nyt tämä kaveri korjasi isänsä Golabuddin opastamana vastaanottimia. Tämä Gholam oli onnellinen siitä, että maailma hänen ympärillään alkoi avautua.

Hän sanoi: "Olen kasvanut viisi viimeistä vuotta vaikeiden aikojen keskellä. Tuntuu kuin aika olisi valunut hukkaan. Haluan tehdä tulevina vuosina asioita, jotka korvaavat tämän kaiken."

Tonni Gholamille

Tämä kaikki meni lehteen seuraavana päivänä. Mutta juttu ei lopu siihen. Eräs Hesarin lukija päätti tarttua toimeen. Hän kirjoitti minulle meilin, joka oli otsikoitu "Tonni Gholamille". Lukija siis pyysi minua välittämään Gholamille tuhat markkaa, nykyrahassa noin 250 euroa.

Olin juuri lähdössä Kabulissa ja satuin vielä ennen sitä virittämään satelliittipuhelimen ja lähettämään joitakin tekstejä toimitukseen Helsinkiin. Sitten näin tämän viestin.

Minulla ei olisi ollut käytännössä aikaa tai mahdollisuutta lähteä viemään rahoja tälle nuorukaiselle. Aika oli vähissä, mutta eihän tätä nyt olisi voinut jättää tekemättä. Oli minun vuoroni tarttua toimeen. Ja kuulkaa, millainen riemu verstaassa syntyi, kun tuntematon suomalainen lukija lähetti tervehdyksensä kauttani tälle pojalle.

→ Pieneltä tuntuvilla asioilla voi muuttaa maailmaa pala palalta. Ja jokaisessa meissä on kokonainen maailma. Siksi aktiivisuuden ei tarvitse olla suurta tai yrittää tavoittaa koko maapalloa. Silti vaikutus voi olla suunnaton yksilön näkökulmasta.

— Kaius Niemi, Johtajatulet, Evo, 31.8.2025

Kosovo 1999 — Bilall Suka ja palaava perhe

Paljon tosiaan puhutaan siitä, miten kokonaiset kansakunnat selviävät kriiseistä, konflikteista ja sodista. Kosovossa sodan jälkimainingeissa oli hätkähdyttävä huomata, kuinka albaanisiirtolaisten ulkomailla asunut joukko rahoitti itse sukulaistensa kotitalojen kunnostusta. Se oli uskomattoman tehokasta toimeen tarttumista. Ja lähtökohdat olivat tosi ankeat.

Muistan, kuinka marssin etelä-kosovossa Bilall Suka -nimisen miehen perässä korkean heinän peittämää polkua pitkin kohti taloaan. Sota oli loppunut muutamia päiviä aikaisemmin ja nyt perhe oli palaamassa pakolaisleirilta takaisin kotiin. Muu perhe astui tarkasti isän jalanjälkiin, koska Kosovo oli täynnä miinoja.

Ja sitten… Kotipihassa kaikki lyyhistyvät syvän huokauksen jälkeen kasaan. Rauniotalo on raunioitettu uudestaan — nyt verantaa tai eteistäkään ei enää ole. Tiilimurskan seasta erottaa Saksasta aikoinaan hankitun vääntyneen parisängyn metalliputkia. Siellä oli tuhkaksi haihtuneen yöpöydän päällä seisseen jalkalampun musta ranka.

"Sijoitin tähän taloon 28 vuoden aikana kaikkia ansioni", Bilall puuskahtaa. Hän avaa lompakkonsa, jossa on perheen koko omaisuus: yhteensä 150 markkaa eli nykyrahassa 40 euroa. Mukana on ainoastaan yksi ohut muovinen vaatekassi. Kymmenvuotiaalla Linda-tytöllä on lisäksi oma pieni reppu.

Mutta tämäkin perhe lopulta selvisi ja pärjäsi. Kun yli 800.000 albaanipakolaista oli palannut Kosovoon loppuvuoteen 1999 mennessä, jo seuraavana vuonna monilta alueilta oli enää hyvin vaikeaa löytää sodan jälkiä. Nämä ihmiset olivat käärineet hihansa ja aloittaneet alusta. He olivat ryhtyneet toimeen ja erityisesti he olivat auttaneet toisiaan.

Ja useinhan näin käy. Että normaaleina tavallisen rauhallisina aikoina ei oikein huomata, kuinka tärkeää on empatia ja välittäminen — toisten auttaminen ja huolenpito. Vaikeina aikoina se korostuu. Siksi näillä konfliktialueilla näkee niin valtavan paljon ihmisyyden ja inhimillisyyden voimaa. Ja rakkautta, lähimmäisenrakkautta. Koska se on ihmiselle psykologisesti väkevin vastavoima ympärillä riehuvaa sotaa ja väkivaltaa vastaan.

Rauhan voittaminen

Siksi on supertärkeää, että me osaisimme puhua sodan voittamisen sijaan rauhan voittamisesta. Tämä ajatus on lähtöisin Nobelin rauhanpalkinnon saaneelta presidentti Martti Ahtisaarelta. Hän saattoi kysyä rauhanneuvottelupöydässä, että…

"Haluatko voittaa — vai haluatko rauhan?"

— Martti Ahtisaari, lainattuna Kaius Niemen puheessa, Johtajatulet, Evo, 31.8.2025

Tärkeintä ei siis ole, kuinka sota voitetaan, vaan että saadaan rauha aikaiseksi.

Ja millainen rauha?

Mieluiten sellainen, joka ei johtaisi uusiin sotiin tai diktatuureihin, vaan avoimiin demokraattisiin yhteiskuntiin, joissa kunnioitetaan ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja sananvapautta. Siksi onnistunut jälleenrakennus edellyttää poliittista viisautta, malttia ja varoja, investointeja. Se edellyttää kansainvälistä tukea ja samalla paikallisen yhteisön voimakasta toimijuutta, kuten äskeinen Kosovo-esimerkki osoitti.

Ja vaikka me doomscrollaisimme huonoja uutisia kännykästä, joskus ahdistuneenakin, niin aina on toivoa. Maailma jatkaa menoaan. Oli mahtavaa, kun vuosi sitten Tallinnassa yhdessä Delphi-meedian kanssa järjestimme Ukrainan jälleenrakennusseminaarin. Siellä eräs ukrainalaisministeri muistutti paneelikeskustelussa, että maailmanhistoria ei tunne yhtään sotaa, joka ei olisi joskus loppunut.

Siksi sodan sumun keskellä on hyvin tärkeää uskaltaa katsoa pidemmälle ja alkaa jo rakentaa tulevaisuutta — silloinkin kun optimismi tuntuu melkein kuolleen. Ukrainassa kiinnostavaa on se, kuinka nuorisoa on yritetty suojella — nimenomaisesti tulevaisuutta vasten — rintamalta. Lienee ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun sotakentille ei ole lähetetty ensimmäisenä 18–19-vuotiaita nuoria, vaan pikemminkin meikäläisiä keski-ikäisiä miehiä. Siellä todella ajatellaan, että nuorissa on tulevaisuus. Ja tämä ei ole helppo valinta, koska sodan pitkittyessä uusia sotilaita tarvitaan lisää puolustamaan Ukrainaa ja sitä kautta koko Eurooppaa.

Kiova 2025 — Elina ja arki ilmahälytysten välissä

Mutta optimismia on aina. On sykähdyttävää nähdä kerta toisensa jälkeen, kuinka kiovalaiset nousevat ylös pommisuojista hälytyksen jälkeen ja homma jatkuu kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kun ilmavaara on ohi, kaupat avaavat välittömästi ovensa, kahvilat ja ravintolat niin ikään. Ihmiset menevät töihin ja vanhemmat vievät lapsiaan tarhoihin ja kouluihin.

Joka päivä, jokaisen ilmahälytyksen tai pommituksen jälkeen ihmiset tarttuvat toimeen ja jatkavat omaa elämäänsä niin normaalina kuin se vain on mahdollista. Heitä väsyttää, jos yö on mennyt valvoessa, mutta siis aktiivinen toiminta — ja toimijuus — pitävät ihmiset tolpillaan. Se tarkoittaa, että toimeen tarttuminen on tällaisessa ympäristössä ihmisoikeus.

Ajatelkaa, uusin ukrainalainen kollegamme Elina päätti tulla alakouluikäisen tyttärensä kanssa Espanjasta takaisin Ukrainaan. Elina ajatteli, että vuosien pakolaisuus toisessa maassa vieraannuttaa lapsen kotimaastaan. Elinalla oli myös syvä huoli Ukrainassa asuvasta äidistään. Se, että heidän kerrostalossaan Kiovassa on pommisuojana toimiva kellari, auttoi tämän paluupäätöksen tekemisessä. Heillä on siis omat sängyt alakerran suojassa.

Elina vie tyttärensä joka aamu kouluun. Elinan äiti auttaa häntä lastenhoidossa tarvittaessa. Kyllä heitä välillä pelottaa — esimerkiksi heinäkuussa naapuritontille oli osunut ohjus, josta Elina näytti hurjia kuvia kännykällään. Mutta kaiken pelon yli heillä ajaa ne samat neljä voimaannuttavaa asiaa, jotka ovat olleet esillä täällä Johtajatulilla tänä vuonna: hyvän tekeminen, toimeen tarttuminen, yhteisöllisyys ja hyvinvointi. Niiden avulla on mahdollisuus olla tulevaisuudenuskoinen vaikeinakin aikoina.

Ja vaikka kukaan meistä ei aina löydä voimia tarttua toimeen, on hyvin todennäköistä, että ympärillämme on ihmisiä, jotka voivat meitä auttaa silloinkin kun voimat ovat vähissä. Toiminta tekee onnelliseksi. Aktiivisuus kasvattaa omanarvontuntoa. Joskus aktiivisuus voi olla mahdollistamassa mahdottoman.

Demokratia ja tehokkuus

Hyvät Ystävät,

Lopuksi haluan sanoa muutaman sanan toimeen tarttumisen ja tehokkuuden välisestä erosta. Nämä nimittäin ovat hieman eri asioita.

Huomasin joskus tätä miettiväni Shanghaissa Kiinassa viime vuosikymmenellä, jossa ainakin tuolloin avattiin suunnilleen yksi uusi metroasema viikossa. Tämä oli hätkähdyttävää siihen nähden, että Espoon länsimetron muutamien asemien suunnittelu, niistä päättäminen ja rakentaminen oli kestänyt useita vuosikymmeniä. Huomasin kaipaavani kiinalaista tehokkuutta.

Kuitenkaan ihan kaikkea toimeen tarttumista meidän ei kannata ihailla tai kaivata ainakaan yksin tehokkuusmittarilla. Nimittäin Kiinan kaltaisissa diktatuureissa ja autoritaarisissa maissa usein saadaan tehtyä näyttäviä projekteja nopeasti ja mutkattomasti, mutta hinta voi olla kova. Erityistä poliittista keskustelua ei ole, rahoitus järjestyy kyllä, työnteon olosuhteista ei niin väliä. Ja mitä tapahtuukaan silloin, jos arvostelet päättäjiä hankkeesta — saatat löytää itsesi vankilasta.

Siksi yhteiskunnallinen toimeen tarttuminen demokraattisessa maassa voi välillä olla huomattavasti vaativampaa. Se edellyttää neuvottelutaitoja, kykyä viestiä asioista selkeästi, se vaatii malttia… Toimeen tarttuminen demokratiassa on yhteisten asioiden edistämistä neuvotellen ja kompromisseja hakien. Ja se taas saattaa sisältää pettymyksiä, ja usein eteneminen on hitaampaa.

Mutta avoimella demokratialla on paljon sellaisia puolia, kuten ihmisarvon jakamaton kunnioittaminen, yksilönvapaudet, että ne varmasti voittavat ajoittaisen kaipuun autoritaarisuuteen.

Johtajuus on kuuntelua

Kuten täällä erityisen hyvin tiedetään: hyvä johtaja ei tee päätöksiä yksin tai käskytä itsellisesti. Toimeen voi aina tarttua muita kuunnellen, yhdessä. Se vain vaatii enemmän: empatiaa, kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Kunnioitusta myös niitä kohtaan, joiden kanssa ollaan eri mieltä.

Mutta niin rakennetaan parempaa maailmaa, jossa tulevaisuudenusko syntyy oman toimijuuden kautta. Ja siinä, hyvät ystävät, meillä kaikilla on valtavan tärkeä rooli esimerkin näyttämisessä ja kavereiden rohkaisussa.