Päätoimittajalta: Yllätyksellisen Alma Media -kaupan perusteet ovat syvällä median murroksessa

Tiivistelmä

Kolumni käsittelee Sanoman ja Alma Media Kustannuksen kaupan taustalla olevaa median rakennemuutosta, digitaalisen tilausjournalismin kehitystä sekä paikallisen uutismedian tulevaisuutta Suomessa. Niemi perustelee, miksi rakenteellinen yhteistyö on välttämätön ratkaisu, jolla turvataan paikallinen riippumaton journalistinen ääni Pirkanmaalla ja Satakunnassa — samalla kun se tuo vakautta myös Helsingin Sanomille.

Miksi tämä on merkittävä

Tämä kolumni on yksi Kaius Niemen keskeisimmistä julkisista puheenvuoroista median rakenteellisesta murroksesta. Kirjoitettu historiallisen yrityskaupan yhteydessä, se tiivistää Niemen vision siitä, miten perinteinen sanomalehtimedia voi selviytyä digitaalisella aikakaudella: laadun, rakenteellisen yhteistyön ja nuorten digitilaajien kasvattamisen kautta. Teksti kuvaa Niemen näkemystä suomalaisesta laatujournalismista ja median strategisesta kehittämisestä.

Institutionaalinen ja hallinnollinen konteksti

Kaupan päävastuu oli Sanoman toimitusjohtaja Susan Duinhovenilla. Niemen rooli oli institutionaalinen: hän laati Sanoman hallitukselle journalistisen arvion kaupan vaikutuksista ja toteuttamisesta — arvio, joka kytki toimituksellisen näkökulman osaksi strategista päätöksentekoa ylimmällä tasolla.

Niemen lähimmät operatiiviset kumppanit kaupassa olivat Sanoma Media Finlandin toimitusjohtaja Pia Kalsta ja liiketoimintajohtaja Petteri Putkiranta. Sanoman hallituksen puheenjohtajana toimi Pekka Ala-Pietilä ja varapuheenjohtajana Antti Herlin; muut hallituksen jäsenet olivat Anne Brunila, Mika Ihamuotila, Nils Ittonen, Denise Koopmans, Rafaela Seppälä, Kai Öistämö ja Sebastian Langenskiöld.

Kaupan toteutumisen jälkeen Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Aamulehden ja Satakunnan Kansan vastaavista päätoimittajista koottiin journalistisia kysymyksiä ohjaava päätoimittajafoorumi. Niemi toimi foorumin puheenjohtajana. Foorumin tehtävänä oli varmistaa, että lehtien toimituksellinen itsenäisyys säilyi konserniyhteistyöstä huolimatta — ja että journalistinen päätösvalta pysyi toimituksissa eikä siirtynyt konsernijohdolle.

Alkuperäinen kolumni

Päätoimittajalta: Yllätyksellisen Alma Media -kaupan perusteet ovat syvällä median murroksessa

Vaikka digitaaliset tilaajamäärät kasvavat, sanomalehtimarkkinan murroskausi ei ole ohi. Yli satavuotiaiden lehtien tulevaisuus on rakennettava kestävälle pohjalle, joka turvaa kotimaisen uutismedian jatkuvuuden digitaalisella aikakaudella, kirjoittaa Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi.

Kaius Niemi · HS · 11.2.2020 16:28

Tiistaina kerrottiin, että muun muassa Helsingin Sanomia julkaiseva mediayhtiö Sanoma ostaa Alma Median aluelehtiä kustantavan Alma Media Kustannuksen. Yhtiö kustantaa Aamulehteä ja Satakunnan Kansaa sekä kolmeatoista pienempää lehteä Pirkanmaalla sekä Länsi- ja Keski-Suomessa.

Olin viime keväänä tutustumismatkalla Kaliforniassa. Palattuani minulta kysyttiin, mitä opin. Oliko kiinnostavinta käydä Facebookissa vai Snapchatissa? Vai sukeltaa keinotodellisuuteen uusimmilla kolmiulotteisilla linsseillä?

Itse asiassa kiinnostavinta oli käydä perinteisen sanomalehden toimituksessa, Los Angeles Timesissa. Lehti on nimittäin erinomainen varoittava esimerkki.

Yli neljäkymmentä Pulitzer-palkintoa kerännyt kalifornialaislehti jätettiin heitteille juuri silloin, kun perinteisen median ansaintamalli joutui viime vuosikymmenen lopulla ankaraan syöksykierteeseen. Lehden silloisen uuden omistajan Samuel Zellin toimintaa ajoi pelkkä tuloksenteko ilman kulttuurista ymmärrystä toimialasta. Yli satavuotiasta lehteä ei enää kehitetty pitkäjänteisesti eikä tilaajien tarpeista välitetty. Samaan aikaan digitaalinen murros vavisutti perinteistä sanomalehteä aivan erityisesti Kaliforniassa, teknologisen kehityksen ytimessä.

Los Angeles Timesia kustantava Tribune Company ajautui nopeasti konkurssiin. Toimitus kutistettiin kolmannekseen. Päivälehti näivettyi varjoksi entisestä. Toimitus ei pystynyt luomaan itselleen uutta digitaalista yleisöä. Tulokset puhuvat karua kieltään: viime vuoden syksyllä lehdellä oli 40 miljoonan asukkaan osavaltiossa vain 170 000 digitaalista tilaajaa. Se on vähemmän kuin Helsingin Sanomilla on 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa.

Perinteisen sanomalehtialan tulevaisuus voidaan Los Angeles Timesin esimerkin kautta tiivistää kahteen pääkysymykseen.

Ensimmäinen liittyy liiketoimintaan: perustuuko yli satavuotiaiden lehtien omistaminen nopeiden voittojen keräämiseen – vai ajaako toimintaa sivistyksellinen eetos, joka tähtää kotimaisen uutismedian tulevaisuuden turvaamiseen?

Toinen kysymys liittyy lukijoihin: pystyvätkö perinteiset sanomalehdet tavoittamaan riittävän nopeasti sellaisen nuoren yleisön, joka on valmis maksamaan digitaalisesta laatujournalismista?

Kumpaankin kysymykseen on helppo vastata toiveikkaasti. Vastausten lunastaminen käytännössä on kuitenkin paljon vaikeampaa.

Vaikka digitaaliset tilaajamäärät kasvavat, sanomalehtimarkkinan murros ei ole ohi Suomessakaan. Perinteiset sanomalehdet ovat vasta alkumetreillä opettelemassa digitaalisen tilausmarkkinan mekanismeja.

Lehtien on kyettävä ratkaisemaan taloudellinen yhtälönsä kestävästi. Muussa tapauksessa toiminta voi supistua dramaattisesti tai jopa loppua kokonaan. Yhtälö on vaikea, sillä mainonta digitalisoituu nopeasti ja lehtien mainosliikevaihdot laskevat niin maailmalla kuin Suomessakin. Jos mainostuotot olivat toimialan kultaisina vuosikymmeninä jopa kaksi kolmasosaa liikevaihdosta, kohta ne ovat vain kolmasosan.

Erityistä huolta aiheuttavat kansainväliset alustajätit, kuten Facebook ja Google. Ne ovat jo pitkään imuroineet sanomalehdiltä mainoseuroja kiihtyvällä tahdilla.

Kysymys olemassaolosta

Vaikka perinteiset lehdet pärjäisivätkin vielä taloudellisesti tyydyttävästi, nopea muutos on jokaisen lehtibrändin osalta vakava eksistentialistinen – olemassaoloon liittyvä – kysymys.

Sanomalehtiä on Suomessa väkimäärään nähden edelleen poikkeuksellisen paljon, ja on todennäköistä, että mediakentän keskittyminen jatkuu. Voi olla, että kaikki perinteikkäät julkaisut eivät lähimyrskyistä selviä.

— Totuuden jälkeen -kirja, Teos, 2018

Jokaisen suurenkin lehden on pohdittava tätä vakavasti. Se koskee yhtä lailla Helsingin Sanomia, Aamulehteä kuin Satakunnan Kansaakin. Pystyvätkö ne kehittämään riittävän laadukkaita painettuja sanomalehtiä? Onko lehtien digitalisoitumisen vauhti riittävän nopea, jotta tilaajasukupolvien yhtenäinen ketju pystytään varmistamaan myös seuraaville vuosikymmenille?

Lähimenneisyydessä on kosolti esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua, jos digitalisaation vaikutuksiin ei varauduta ajoissa ja riittävän huolellisesti. Usein huomio kiinnittyy harhaisesti lyhyen aikavälin muutokseen. Esimerkiksi lehtialalla luultiin vielä vuosikymmen sitten, että mediamurros tulisi tapahtumaan akuutin tilaajakadon vuoksi. Vaikeudet kuitenkin hiipivät mainosmarkkinan kautta.

Ongelmaksi muodostui perinteisten lehtitalojen näkökulmasta se, että printtiajan liikevaihtoon perustunutta toimintamallia ei ollut etukäteen sopeutettu porrastettuna uuteen aikaan. Reagoiminen digitalisaation pidemmän aikavälin vaikutuksiin tapahtui siis jälkikäteen ja reaktiivisesti. Selkeimmin tämä on näkynyt jatkuvina irtisanomisina niin Suomessa kuin maailmallakin.

Toistuessaan tällainen ennakoinnin puute voi johtaa toiminnan halvaantumiseen ja tuotekehityksen sakkaamiseen. Siksi laadukkaan journalismin pelastaminen vaatii tulevaisuutta vasten peilautuvia konkreettisia toimenpiteitä. Nyt solmittu kauppa Aamulehden, Satakunnan Kansan sekä 13 paikallislehden ostamisesta lähtee ajatuksesta, että lehtien rakenteellinen yhteistyö on turvallisin ratkaisu säilyttää paikallinen, itsenäinen journalistinen ääni niin Pirkanmaalla kuin Satakunnassakin. Yhteinen taival tuo yhtä lailla vakautta myös Helsingin Sanomille.

Kun Länsi-Savo-konserni myi Keskisuomalaiselle Kaakon Viestintä oy:n lehdet viime vuoden keväällä, mediamurroksesta väitellyt viestintäyrittäjä Pasi Kivioja pohti lehtiyhtiöiden keskittymistä kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä:

Kun Eero Lehti myi vuonna 2013 Lehtiyhtymän lehtensä Etelä-Suomeen laajentaneelle Keskisuomalaiselle, totesin, että Keskisuomalaisen kaltainen sitoutunut omistaja ja kehittäjä on myydyille lehdille onnenpotku. Sanon samaa myös nyt: myydyt lehdet saavat tuekseen merkittävän määrän pääomaa, muskelia ja osaamista, joiden turvin niillä on mahdollisuuksia pärjätä digitalisaation tyrskyissä.

Viestinnän tutkijoiden huolena ovat yleensä median keskittymisen haittavaikutukset. Tiedotusvälineiden keskittyminen yksiin käsiin voi vähentää median moniäänisyyttä, ja olen itse ollut huolissani muun muassa kulttuurikritiikin kapenemisesta.

Jos kuitenkin vaihtoehtona on äänen hiljeneminen kokonaan, omistuksen keskittyminen on kahdesta pahasta parempi vaihtoehto.

— Pasi Kivioja, Suomen Kuvalehti, 2019

Mitä yhdistyminen tarkoittaa?

Kuten Pasi Kivioja tekstissään viittaa, mediaa keskittävät kaupat herättävät huolta sisältöjen yksipuolistumisesta ja lehtien kyvystä tuottaa laadukasta journalismia.

Tässä suhteessa Suomen mediateollisuus on edelleen vähän keskittynyttä. Tällä hetkellä Suomessa julkaistaan yhteensä 160 maksullista tilattavaa uutislehteä. Kaupan jälkeen Sanoma julkaisee niistä yhteensä kuuttatoista.

Menestyvän medialiiketoiminnan ytimessä ovat monimuotoiset sisällöt ja viestinten omat äänet. Siksi tällaisessa kaupassa korostuvat kulttuuriset ja sivistykselliset lähtökohdat. Ensisijainen tarkoitus on pitää lehdet itsenäisinä, toimintakuntoisina ja kilpailukykyisinä.

Lehdet toimivat siis jatkossakin journalistisesti täysin itsenäisesti. Niin Aamulehden, Satakunnan Kansan kuin Helsingin Sanomienkin vastaavat päätoimittajat määrittelevät, mitä kussakin lehdessä julkaistaan. Aamulehteä, Satakunnan Kansaa tai kolmeatoista paikallislehteä ei johdeta Helsingin Sanomista. Niistä tulee sisarlehtiä Hesarin ja Ilta-Sanomien rinnalle.

Yhteistyön ansiosta painettuja lehtiä voidaan kehittää, mutta lisäksi voidaan panostaa vahvasti digitaaliseen journalistiseen kerrontaan. Digiajan merkittävä oppi on ollut, että nuoret suomalaiset ovat kiinnostuneita huolellisesti tehdyistä artikkeleista ja haluavat maksaa digitaalisesta laatujournalismista. Kun Helsingin Sanomat sai tilaajamääränsä kasvamaan vuonna 2017 ensimmäisen kerran 25 vuoteen, kasvu tuli nimenomaan nuorista digitilaajista. Sen jälkeen kasvu on koko ajan jatkunut.

Kehitys on ollut erittäin lupaavaa myös Aamulehdessä ja Satakunnan Kansassa. Alueellisella uutismedialla onkin poikkeuksellisen syvä paikallinen lukijasuhde. Helsingin Sanomien näkökulmasta se luo mahdollisuuden oppia palvelemaan myös omaa paikallista lukijakuntaa entistä paremmin.

Helsingin Sanomissa kovan maksumuurin takana olevia kirjoituksia kutsutaan timanttijutuiksi. Aamulehdessä niitä kutsutaan tähtiartikkeleiksi. Näiden menestys on malliesimerkki kehittyvästä maksullisesta digitaalisesta journalismista. Vastedes lehdet kykenevät jakamaan keskenään merkittävän määrän digitaalisia toimituksellisia työkaluja, joilla pystytään tuottamaan artikkeleihin interaktiivisuutta ja entistä havainnollisempaa kerrontaa.

Olisiko Suomesta jopa edelläkävijäksi?

Perinteisen median kyky pärjätä myös digitaalisessa ympäristössä vaatii sekä osaamista että resursseja. Maailmalla on kiinnitetty erityistä huomiota The New York Timesin ja The Washington Postin saavutuksiin. Kumpikin on onnistunut kasvattamaan digitaalisia yleisöjään kansainvälisesti ja pystyneet tekemään muutoksen kannattavasti. Silti edes Yhdysvalloissa ei olla Suomea juurikaan edellä perinteisen median digitalisaatiossa.

Poynter-instituutin tutkijan Rick Edmondsin arvion mukaan Yhdysvalloissa ei ole tällä hetkellä viittäkään perinteistä sanomalehteä, jolla olisi enemmän digitilaajia kuin printtitilaajia. Onnistujat ovat hänen mukaansa kahden yllä mainitun lisäksi vain The Wall Street Journal ja Boston Globe.

Ainakin meillä on edellytyksiä pärjätä. Verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan, Suomessa on paremmat kulttuuriset puitteet siirtää Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Satakunnan Kansan kaltaisia perinteisiä sanomalehtiä turvallisesti digiaikaan.

Pohjolassa vallitsee edelleen vahva lukemisen kulttuuri, joka toimii sivistyksen ja siten aktiivisen kansalaisuuden perustana. Suomi on itse asiassa maailman lukutaitoisin maa, kun asiaa mitataan muun muassa sanomalehtien lukijamäärillä suhteessa koko väestöön.

Lehdistöllä on myös täydet edellytykset toimia riippumattomasti ja irrallaan poliittisista ja taloudellisista päätöksentekijöistä sekä erilaisista lobbaus- ja painostusryhmistä. Kun tähän vielä lisää vahvan oikeusvaltion, Suomi on toistuvasti ykkösmaita kansainvälisissä lehdistönvapausvertailuissa.

Helsingin Sanomat, Aamulehti ja Satakunnan Kansa jakavat keskenään käsityksen laadukkaasta uutis- ja ajankohtaisjournalismista. Kaikissa kolmessa toimituksessa noudatetaan sitoutuneesti Journalistin ohjeita ja kunnioitetaan alan itsesääntelyä eli Julkisen sanan neuvoston ratkaisuja.

Suomessa kansalaiset luottavatkin mediaan eniten Euroopassa. Sanomalehtien liiton teettämän kyselytutkimuksen mukaan 18–24-vuotiaista vastaajista peräti 91 prosenttia piti luotettavuutta uutis- ja ajankohtaismedian tärkeimpänä ominaisuutena. Kaikista aikuisista luotettavuutta piti tärkeimpänä ominaisuutena 83 prosenttia. Valeuutisten aikakaudella varttuneet nuoret arvostavat siis perinteisen uutismedian luotettavuutta jopa vanhempia sukupolvia enemmän.

Yksi asia on varmaa: median kriisin ratkaisu ei ole paluu entiseen. Ruhjottu vanha mestari saattaa kaivata takaisin jalustalle, mutta sitä ei enää ole. Uudet olosuhteet on tunnistettava ja tosiasiat tunnustettava. Se olisi myös yhteiskunnan ja poliittisen julkisuuden etu.

— Totuuden jälkeen -kirja, Teos, 2018

Isot rakenteelliset ratkaisut voivat herättää hämmennystä mutta myös kriittisiä äänenpainoja. Silloin on hyvä esittää kysymys, millainen hinta kansalaisyhteiskunnalle ja avoimelle demokratialle on sillä, jos ummistamme silmämme murrokselta. Vahvojen, laatuun perustuvien lehtien äänten heikkeneminen tai jopa katoaminen olisi kolkko näkymä tulevaisuuden Suomeen.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja.

Lue alkuperäinen kolumni hs.fi-arkistossa: hs.fi/talous/art-2000006404058.html →