Sillanrakentajat: Miksi kaikki puhuvat nyt osallisuudesta? (2019)

Jakson taustaa

Sillanrakentajat on Työeläkevakuuttajat TELAn julkaisema podcast, joka käsittelee suomalaisen työeläkejärjestelmän ja yhteiskunnan laajempia kysymyksiä. Tämä jakso on äänitetty alkuvuodesta 2019 — hetkellä, jolloin sosiaalisen median vaikutus julkiseen keskusteluun oli noussut keskeiseksi yhteiskunnalliseksi huolenaiheeksi kaikkialla läntisessä demokratiassa.

Niemi esiintyi jaksossa Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana. Hän oli tuolloin johtanut HS:n toimitusta kuusi vuotta. Edellisen vuoden kesällä HS oli toteuttanut Land of Free Press -kampanjan Trumpin ja Putinin Helsingin-tapaamisen yhteydessä, ja kampanja oli juuri palkittu Suurella journalistipalkinnolla. Suvi-Anne Siimes oli Telan johtaja ja entinen Vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Tiivistelmä

Keskustelu lähtee liikkeelle siitä, mitä osallisuus oikeastaan tarkoittaa — ja päätyy hyvin nopeasti kysymykseen luottamuksesta. Siimes kuvaa, miten kieli toimii ikään kuin sateenvarjona, jonka alla ihmiset voivat ymmärtää toisiaan, ja miten media tuottaa järjestäytyneesti sitä jaettua kuvaa todellisuudesta, jota yhteiskunta tarvitsee. Niemi tuo keskusteluun toimituksen näkökulman: vastaanottavaisuus syntyy luottamuksesta, ja journalismin kova kysymys on, miten yleisö saadaan ottamaan vastaan myös sellaista, mikä ei sen omaan maailmankuvaan ennalta kuulu.

Toisessa puoliskossa keskustelu siirtyy FIRE-ilmiöön — nuoriin, jotka haaveilevat jättävänsä työelämän nelikymppisinä — ja sitä kautta sukupolvien väliseen vastuuseen. Niemi pohtii, kestäisikö Osku Pajamäen Ahne sukupolvi -kirja uudelleenkirjoitusta vuonna 2019, ja kysyy, mitä seuraa siitä, jos politiikkaa tehdään ennen kaikkea vanhemman äänestäjäkunnan agendalla. Siimes vastaa varttuneempien peiliin katsomisen paikalla: tilan antamisesta ja työelämästä, joka todella päästää nuoremmat polvet ajattelemaan toisin.

Keskeiset teemat

• Osallisuus käsitteenä — mihin ihminen kuuluu ja millä ehdoin.
• Luottamus instituutioihin: ei annettua vaan päivittäin ansaittavaa.
• Sosiaalisen median kuplat ja niiden vastapaino — Niemen bubble breaker -ajattelu.
• Journalismin rooli yhteisen julkisen tilan ja yhteisten faktojen ylläpitäjänä.
• FIRE-ilmiö ja sukupolvien välinen vastuu työeläkejärjestelmässä.
• Kestävyysvaje ja kysymys siitä, millainen Suomi on tulevaisuudessa.

Vastaanottavaisuus syntyy siten että tuntee luottamusta ja toisaalta osallisuutta vastaanottamaansa viestiin. Mietitään myös, kuinka yleisö saataisiin ymmärtämään, vaikka juttu sisältäisi jotain, mikä ei sen omaan maailmankuvaan kuulu.

— Kaius Niemi, Sillanrakentajat (TELA), 15.2.2019

Toimitettu litterointi

Litterointi on toimitettu kevyesti luettavuuden vuoksi. Repliikit on jäsennelty puhujittain.

Mihin sinä kuulut?

Maria Veitola: Aloitetaanko? No niin. Tämä on Telan Sillanrakentajat-podcast ja minä olen Maria Veitola. Tämän podcastin tarkoitus on yrittää auttaa itseäni ja kuulijoita vihdoin ymmärtämään, mistä suomalaisessa eläkejärjestelmässä oikein on kysymys.

Ja tässä jaksossa me puhutaan osallisuudesta, joka on tällainen aika trendikäs, ylevän ja kauniin kuuluinen sana. En mä kyllä tiedä, kuinka paljon sitä oikeasti jossain kahvipöytäkeskusteluissa käytetään. Ja keskustelemassa on tänään Telan johtaja Suvi-Anne Siimes. Tervetuloa. Sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi. Tervetuloa.

Suvi-Anne, osallisuudella tarkoitetaan siis sitä, että kuuluu johonkin. On niin kuin messissä ja mukana ja omalla olemisella on merkitystä. Niin mihin porukoihin sä tunnet kuuluvasi?

Suvi-Anne Siimes: No kyllä mä ajattelen, että mä kuulun työtä tekevien, Suomessa työtä tekevien porukkaan. Mä kuitenkin kuljen julkisen liikenteen töihin ja mä näen, että kouluun ja töihin menee aika paljon ihmisiä.

Sitten kyllä mulle tämä kieli on kauhean tärkeetä. Mä tunnen kuuluvani Suomea äidinkielenä käyttävien yhteisöön. Se on mulle puheessa, ajattelussa, lukemisessa, kuuntelemisessa tosi tärkeä juttu. Ja jollakin tavalla mun poliittinen identiteetti varmaan itse asiassa määräytyy myös tämän kielellisen identiteetin kautta yllättävän paljon. Ainakin jos mä ajattelen Eurooppaa ja maailmaa, niin kyllä mä tämän kielen kautta kuulun nimenomaan tänne Suomeen.

Maria Veitola: Kaius?

Kaius Niemi: Niin, oikeastaan kuuntelin Suvi-Annen vastauksen ja jotenkin niin kuin totta, kieli on kauhean tärkeä. Mutta myös ehkä se, mikä — kyllä mä kuulun journalistiseen yhteisöön, en pelkästään Suomessa, vaan myös kansainvälisesti. Siellä on sellainen hyvä, yhteinen arvomaailma.

Ja sitten kyllä, mä olen pohjoishelsinkinen ihminen. Mulla on noin kymmenen vuoden kokemus Käpylästä. Se on mun kotipaikka. Siellä on yhteisö, jossa mä tunnen kuuluvani johonkin.

Maria Veitola: Eli lähiö, eläkejärjestelmä ja media. Kaikki se tulee tähän. Voidaanko tätä — onko teillä yhtymäkohtia, nämä kaksi bisnestä?

Jaettu kuva todellisuudesta

Suvi-Anne Siimes: Kyllä mä olen tähän miettinyt yhden yhtymäkohdan. Se on se, että mä ajattelen, että kieli toimii ikään kuin sateenvarjona. Se huoltaa ihmisten kykyä ymmärtää toisiaan. Ja siihen tarvitaan sellaista jaettua kuvaa todellisuudesta.

Ja mediat tuottaa järjestäytyneesti sitä jaettua kuvaa todellisuudesta. Ja minulla on sellainen olo, että kaikki instituutiot ja kaikki yksilöt tänä päivänä ansaitsee luottamuksensa joka päivä. Ei niin, että me olemme luottamuksen arvoisia vaan meidän täytyy ansaita se. Ja sitten kestää tarvittaessa tarkkaakin läpivalaisua.

Ja tässä mielessä median kriittisyys on tärkeää. Yhteenkuuluvuuden pitää rakentua jaetun ymmärryksen, yhteisten käsitteiden, yhteisen kielen kautta.

Kaius Niemi: Joo, kyllä. Meillä toimituksessa puhutaan osallisuudesta, erityisesti siten, miten juttuja vastaanotetaan, ja siinä on se ajatus, että jutun pitäisi herättää jonkunlainen ajatus.

Vastaanottavaisuus syntyy siten että tuntee luottamusta ja toisaalta osallisuutta vastaanottamaansa viestiin. Mietitään myös, kuinka yleisö saataisiin ymmärtämään, vaikka juttu sisältäisi jotain, mikä ei sen omaan maailmankuvaan kuulu.

Maria Veitola: Eli mediakin haluaa, pyrkii siihen, tai ainakin toivoo, että ihmiset luottaisivat ja olisivat osallisena ja toisaalta ottaisivat osaa.

Kaius Niemi: Kyllä, ja siinä ehkä sitä luottamusta, se kuuluu siihen. Jotkut instituutiot nauttivat luottamusta automaattisesti ja sitten toisaalta toiset ei. Meillä on korkea luottamus suhteessa moneen muuhun Euroopan maahan. Yhden tutkimuksen mukaan korkein Euroopassa, mutta ei se tarkoita, että sitä ei pitäisi ansaita.

Suvi-Anne Siimes: Siinä myös on, mä ajattelen, että kaikki yksilöt ja instituutiot ei ansaitse yhtä lailla luottamusta. Ja sitten ihmisten kyky arvioida sitä luottamuksen ansaitsemista ja sitten luottamista on myös erilainen ja ne taidot ovat osittain opittuja ja niitä voi kehittää. Medianlukutaito on tässä suhteessa tosi tärkeä.

Kuplat ja bubble breakerit

Maria Veitola: Niin, joo. Sä puhut medianlukutaidosta. Miten teidän mielestä se kupla-asia liittyy tähän kaikkeen? Koska kuplista on puhuttu nyt aika lailla viime aikoina, että ihmiset hakeutuu tietynlaiseen viestintäympäristöön, jossa on samanlaisia ihmisiä ja siellä puolin ja toisin vahvistetaan ja sitten se kuilu kasvaa. Miten tähän pitäisi suhtautua?

Kaius Niemi: Samalla kun sosiaalinen media synnyttää erilaisia kuplia, se on myös politisoinut yhteiskuntaa uudelleen railakkaamman keskustelun kautta. Osa keskustelusta on hyvää ja rakentavaa ja osa hyvinkin polarisoitunutta.

Minusta se on hyvä, että ihmiset pohtii sitä ja tulee sellainen olo, että jääkö minulta nyt jotain huomiotta tai näkemättä. Minulla itselläni henkilökohtaisesti on kiva, kun en täällä kaupungissa elänyt koko ikääni ja näin poispäin, mutta sitten minulla on viikonloppuja paljon tuolla maalla. Meillä on tosi kiva sellainen maaseutuyhteisö siinä ympärillä, jossa on sekä maaseutuyrittäjiä ja pendelöjiä ja luontoistaloudessa eläviä ihmisiä.

Se on aina sellainen kiva bubble breaker siinä, kun näiden ihmisten kanssa voi olla aktiivisessa vuorovaikutuksessa ja hyvin erinäköistä, mutta toisaalta monet asiat ovat ihan samanlaisia kuin kaupungissa.

Ihmiset ovat huolissaan, syntyykö joku näkymätön kupla ympärille, jota ei osaa hallita. On hyvä, että pohditaan, jääkö nyt jotain sen takia näkemättä ja huomiotta.

— Kaius Niemi, Sillanrakentajat (TELA), 15.2.2019

FIRE-ilmiö ja merkityksellinen työ

Maria Veitola: Mennään vielä hetkeksi takaisin työeläkejärjestelmään ja siihen, että tässä viime vuosina on jo jonkin verran puhuttu Suomessakin, Yhdysvalloissa vielä enemmän, mutta Suomessakin tämmöisestä FIRE-ilmiöstä, jossa nuoret pyrkii eläköitymään jo nelikymppisenä pienillä menoilla ja sijoittamisella. Suomessakin aktiivisesti nostetaan esiin tämmöisiä hahmoja, jotka sanoo, että tavoitteena on päästä nelikymppisenä eläkkeelle, siksi sijoitan näin.

Siinä myös kerrotaan sitä tarinaa, että työelämä on jotenkin vain tuskallinen oravan pyörä ja samoin eläke on jotenkin vain joku ihmeellinen asia. Mutta miksi nuoret ihmiset haluaa hypätä tästä osallisuudesta kokonaan pois ja jättää tämän järjestelmän? Liittyykö tämä teidän mielestänne luottamukseen vai onko siihen joku muu syy? Eikö työntekoa koeta enää merkitykselliseksi?

Suvi-Anne Siimes: Minä mielestäni ehkä enemmän hakisin sitä vastausta tähän ilmiöön siitä, että se työnteon merkitys on itse asiassa sillä tavalla kasvanut, että ei huvita tehdä töitä, jotka eivät ole itsestään merkityksellisiä tai se tuntuu jotenkin vaikealta — ja siitä syntyy ajatus, että haluaisin elää ilman tätä työksi kutsuttua juttua. Varmaan se kertoo siitä, että jopa täällä Suomessa meillä on tosi paljon kehittämisen varaa ja tarvetta työelämässä ja ehkä siinä tavassa, miten me tehdään niitä töitä, ja paljonko me annamme tilaa erilaisille tyypeille — mukaan lukien niille mahdollisesti innokkaana suurien ajatusten kanssa töihin tuleville nuorille, jotka sitten pannaan lokeroon.

Maria Veitola: Mitä Kaius?

Kaius Niemi: Ehdottomasti tarvitaan. Mä aina jään miettimään siitä, että kuinka suuresta ilmiöstä ja potentiaalisesta tavallaan muutoksesta voisi olla kysymys. Vielä ei ehkä ole niin kuin se, mä sanoisin, että eläkejärjestelmää tarkasteltaessa, että tämä ei ole vielä ehkä nyt se, mikä tavallaan panee mulle erityisiä kammiovärinöitä. Mä mietin lähinnä tätä kestävyysasiaa ja niin edelleen, josta nyt sitten konkreettisimmillaan tällä hetkellä käydään keskustelua nimenomaan hoivapuolen ja kaikkien muiden ja sitten tietenkin eläkejärjestelmän osalta.

Mä mietin, että jos Osku Pajamäki kirjoittaisi tänä päivänä Ahne sukupolvi -kirjan — tai nuori Osku Pajamäki, joku toinen — niin tavallaan keräisikö se minkälaista keskustelua käytännössä, koska musta tuntuu siltä, että tämä silloin reilu kymmenen vuotta sitten niin merkittävän huomion saanut kirja tietyllä tavalla oli kirjana tärkeä, ja siinä oli monet asiat kohdallaan, mutta siinä oli ehkä vähän liikaa vedetty pamfletiksi. Mä olen kyllä Oskulle tämän sanonut suoraankin, että sitä oli vähän vaikea just vastaanottaa. Se näytti enemmän hyökkäävältä kuin että siinä olisi haettu ratkaisuja — mutta mä edelleenkin näen, että siinä kirjassa oli joku arvo.

Silloin kun me puhutaan nuorista ihmisistä, niin mun ehkä huoli on se, että tällä hetkellä, jos me katsotaan äänestäjäkuntaa esimerkiksi, niin tämä elektoraatti on kuitenkin edelleenkin vanhempi polvi, ja se ajaa automaattisesti siihen — on se sitten oikein tai väärin tai hyvä tai huono — mutta se ajaa kuitenkin siihen, että perinteisten puolueiden agenda on aika lailla vanhempien ihmisten agenda. Ehkä sitten se kysymys on, että tuleeko nämä firet tai jotkut muut tavallaan sitten sen seurauksena, jos tämä taakka tavallaan alkaa kasvaa liian suureksi myöhemmin, kun nämä ihmiset on sitten keski-ikäisiä, varhaiskeski-ikäisiä, mitä onkaan sitten myöhemmin, ja huomaakin, että tämä osuus tästä vastuunkannosta on huomattavasti isompi, ja joka vaikuttaa suoraan heidän elintasoon ja kykyyn tehdä investointeja tai näin poispäin.

Tämä on minusta se iso kysymys, johon meidän esimerkiksi mediana täytyy hakea meidän nuoremmille lukijoille vastauksia.

— Kaius Niemi, Sillanrakentajat (TELA), 15.2.2019

Silta sukupolvien välillä

Suvi-Anne Siimes: Joo, ja minä ehkä tuosta vielä niin kuin silleenkin komppaan, että kun me ihan hirveän helposti tässä yhteiskunnassa on ajateltu, että nuorten pitäisi sopeutua tai nuorten pitäisi olla tällaisia tai noita — niin kuin vaikka nyt on sitten tämä tilanne, että väestö ikääntyy ja nuoret ikäluokat on pienempiä ja syntyvyyskin on kovin alhaalla — niin kyllä meidän täytyy uskaltaa puhua myös siitä, että miten me voidaan tässä maassa ja maailmassa vaatia meiltä myöhemmässä keski-iässä olevilta ihmisiltä esimerkiksi.

Että kyllä mun mielestä voi vaatia, että jos meitä on enempi, niin meidän pitää oikeasti koettaa pitää omat asiamme sellaisessa hanskassa, että me A) halutaan osallistua yhteiskunnan rahoittamiseen mahdollisimman kauan, eli jatkaa töissä. B) me ollaan valmiita kehittymään siellä töissä niin, että me ei ajatella, että meidän ajatukset on kaikkein järkevimpiä, vaan me annetaan silti ajattelumielessä tilaa niille nuorempien polvien toisenlaisille ajatuksille ja koitetaan itse sopeutua niihin.

Että tässä on paitsi rahallisia, niin myös tällaisia henkisiä taakkoja, joita ei saisi sysätä vaan niille nuoremmille ikäluokille. Siinä on tosi paljon meillä oikeasti aikuisille vähän varttuneemmille tätä peiliin katsomisen paikkaa, koska me monesti pidetään näkyvästi tai näkymättömästi valta-asemia siellä töissä.

Kaius Niemi: Ja se useimmiten ei ole itse asiassa vastakkainasettelua eri sukupolvien välillä, vaan se voi hyvinkin, jos ajattelisi, että olisi riittävästi tunneälyä tässä keskustelussa, niin se voitaisiin ikään kuin rakentaa siltana.

Mä luulen, että on pakko tehdäkin nimenomaan — no tämä Sillanrakentajat, tämä ohjelman nimikin on — mutta tavallaan se silta lähtee sieltä, että nuoret ymmärtää, mitä heillä on edessään, ja minkälainen vastuu heillä on tavallaan omalta osaltaan kannettavana. Toisaalta sitten taas, että poliitikot niin nuoremmat kuin vanhemmatkin ymmärtää, että mitkä ne seurannaisvaikutukset on, vaikka he ei joutuisi — että jos he tekevät ikään kuin pelkästään yhtä kansanosaa, eli laajaa äänestäjäkuntaa miellyttäviä ratkaisuja pelkästään, ja siitä syntyy sitten kokonaisuus, jota kutsutaan ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnaksi ja sen tavallaan tämmöiseksi kestävyystestiksi.

Tämä on ehkä enemmänkin tietyllä tavalla, että millainen Suomi on tulevaisuudessa. Se on aika fundamentaali kysymys, joka liittyy toki paljon muihinkin asioihin kuin pelkkiin eläkkeisiin.

— Kaius Niemi, Sillanrakentajat (TELA), 15.2.2019

Kaius Niemi: Ihmisethän tällä hetkellä — musta se on vitsi, että sitten kun minä jään kahdeksankymppisenä eläkkeelle. Se on tavallaan semmoinen nykyisten keski-ikäisten tai varhaiskeski-ikäisten sellainen hassuttelu, että joskus sitten yhdeksänkymppisenä kun meikäläinen pääsee eläkkeelle. Se ehkä kuvaa tavallaan sellaista hiipivää nihilismiä, joka tietyllä tavalla voi pahimmillaan muuttua sitten joskus liian tavallaan — tai toivottavasti se ei muutu toksiseksi.

Satavuotiaana

Maria Veitola: Meillä on tässä podcastin lopussa joka kerta tällainen satavuotiaana-osio. Eli miltä näyttää Suomi, miltä näytät sinä. Onko sitten satavuotiaana eläkkeellä vai työelämässä, mutta elossa ollaan joka tapauksessa ja terveenä toivottavasti. Kerron nyt aina kaksi vaihtoehtoa, niin valitsette, että kumpi sopii ikään kuin omaan ajatteluun ja toiveisiin.

Kaius saa aloittaa. Miettisit, kun olet satavuotias — Aamulehti vai Iltauutiset?

Kaius Niemi: Aamulehti tietenkin.

Maria Veitola: Entä Suvi-Anne?

Suvi-Anne Siimes: Aamulehti.

Maria Veitola: Sitten Suvi-Anne — vapaaehtoistöissä vai riippumatossa?

Suvi-Anne Siimes: Vapaaehtoistöissä.

Maria Veitola: Kaius?

Kaius Niemi: Vapaaehtoistöissä, joo.

Maria Veitola: Sitten Kaius aloittaa — yhteisön vanhainkodissa vai omassa peräkammarissa?

Kaius Niemi: Varmaan omassa peräkammarissa.

Suvi-Anne Siimes: Joo, mä luulen, että mä oon kanssa omassa peräkammarissa.

Maria Veitola: Sitten Suvi-Anne — Venetsiassa vai virtuaalitodellisuudessa?

Suvi-Anne Siimes: Venetsiassa. Jos ilmasto sallii.

Maria Veitola: Kaius?

Kaius Niemi: Virtuaalitodellisuuden kautta Venetsiassa.

Maria Veitola: Ja sitten viimeinen, Kaius — mummojoogassa (tai pappajoogassa) vai K80-diskossa?

Kaius Niemi: Ehdottomasti menen diskopuolelle, joo joo.

Suvi-Anne Siimes: Joo, mä menen sinne joogaamaan.

Maria Veitola: Kiitos teille, Kaius ja Suvi-Anne.

Konteksti

Jakso sijoittuu Niemen HS-päätoimittajakauden keskivaiheille. Edellisenä kesänä (2018) toteutettu Land of Free Press -kampanja oli nostanut HS:n kansainväliseen huomioon, ja samana vuonna oli julkaistu Reuters Instituten Digital News Report, jonka mukaan HS oli Suomen luotetuin uutisbrändi. Vuotta myöhemmin (2019) HS palkittiin INMA Global Media Awardilla tilaajamallinsa kehittämisestä.

Keskustelu yhteisestä julkisesta tilasta, mediakuplista ja luottamuksesta jatkuu samassa muodossa Niemen myöhemmissä keskusteluissa — esimerkiksi digitaalisen transformaation ja sittemmin tekoälyajan informaatioympäristön kysymyksinä.

Kuuntele jakso: YouTube · Tela.fi