Toimitus on kuin orkesteri

Essee on julkaistu Helsingin Sanomien 130-vuotisjuhlapäivänä.

Helsingin Sanomat täyttää vuotta 130 historiallisen käänteen äärellä. Vaikeiden aikojen jälkeen lehden tilaajamäärä kasvaa nyt kolmatta vuotta. Päätoimittaja Kaius Niemi kertoo esseessään, millaista on ollut luotsata Hesari läpi murroksen. Toimitus on kuin sinfoniaorkesteri, Niemi kirjoittaa, se on vahvimmillaan yhdessä.

Lokakuussa 2000 Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Hannu-Ilari Lampila kirjoitti Wienissä avatusta musiikkimuseosta, jonka nimi on Haus der Musik. Lampila oli innoissaan, ja erityisen vaikutuksen häneen oli tehnyt digitaalinen kapellimestarisimulaattori. Siinä museovieras pääsi kokeilemaan Wienin filharmonikkojen johtamista tietokoneohjatulla tahtipuikolla. Sellainen oli siihen aikaan uutta.

Lampilakin oli kokeillut simulaattoria. Teos oli Johann Strauss vanhemman Radetzky-marssi, mutta lopputulos oli kaaos. Soittajat alkoivat osoittaa mieltään tunaroivaa kapellimestaria vastaan, ja lopulta yksi virtuaalisista trumpetisteista paiskasi instrumenttinsa lattiaan.

Seuraavana vuonna olin käymässä Wienissä ja menin itsekin museoon kokeilemaan simulaattoria. Pärjäsin tietysti vielä Lampilaakin huonommin. Jo alkutahtien jälkeen viulusektio ilmoitti jättävänsä homman sikseen. Olin juoksuttanut orkesteria aivan liian nopeasti.

Helsingin Sanomat täyttää tänään 130 vuotta. Olen työskennellyt lehden vastaavana päätoimittajana nyt kuuden vuoden ajan.

Se on lyhyt hetki lehden historiassa mutta osunut monimutkaiseen murrosvaiheeseen. Finanssikriisin jälkeisen ajan taloudelliset ja digitaaliset järistykset ovat ulottuneet myös Pohjoismaiden suurimpaan päivälehteen.

Orkesteri

Jos journalismi on musiikkia ja jos toimitus on orkesteri, tehtäväni päätoimittajana on heiluttaa tahtipuikkoa. Päätoimittajan on autettava toimituskuntaa soittamaan instrumenttejaan mahdollisimman kirkkaasti muutostenkin keskellä.

On opittava valitsemaan ohjelmisto niin, että tuolit täyttyvät maksavista asiakkaista nyt ja myös tulevaisuudessa.

Jos yli parinsadan hengen toimitus on suuri sinfoniaorkesteri, journalistien instrumentteja ovat heidän osaamisalueensa. Yhdelle se on Lähi-idän konfliktit, toiselle videografiikka, kolmannelle musiikkikritiikki.

Työ on luovaa. Soittimista saa irti erilaisia sävyjä ja rytmejä. Työssä keskitytään omaan suoritukseen, mutta kunnolla voi onnistua vain osana joukkoa.

Orkesteri jakautuu soitinryhmiin, toimitus puolestaan osastoihin, esimerkiksi ulkomaantoimitukseen tai kulttuuritoimitukseen. Soitinryhmiä ohjaavat äänenjohtajat, journalisteja puolestaan osastojen esimiehet ja uutispäälliköt.

Ohjelmisto ja tyylilajit vaihtuvat. Yhteistä on myös se, että työn tulos on yleisön jatkuvan arvioinnin kohteena. Sekä journalistit että soittajat ovat vastuussa yleisölleen.

Miltä tällainen vertaus mahtaa kuulostaa oikeasta kapellimestarista? Soitin Atso Almilalle. Hän on jäänyt eläkkeelle Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professorin tehtävästä mutta tuntee myös journalismia. Hänen isänsä Matti Almila oli pitkäaikainen journalisti, joka työskenteli muun muassa Ilta-Sanomien toimituspäällikkönä.

Almila ei kiistänyt vertaustani:

"Kapellimestari työskentelee sellaisten ihmisten kanssa, joiden ammatillinen rima on erittäin korkealla. On jatkuvasti mietittävä, osaako olla psykologisesti riittävän kannustava", Almila kuvaili.

"Orkesteri korjaa hirmu aktiivisesti itseään. Kapellimestarin on ymmärrettävä antaa soittajien soittaa eikä leikata harjoituksissa poikki koko ajan."

Atso Almila puhuu ammatistaan kauniisti. Ei ihme, että kapellimestarit ovat suosittuja puhujia johtamista käsittelevissä seminaareissa. Herkän ja lahjakkaan asiantuntijayhteisön ohjaaminen edellyttää, että pomot johtavat alaisiaan yksilöllisesti.

Myös päätoimittajilta kysytään usein, millaista on omapäisten ja auktoriteetteja kumartamattomien toimittajien johtaminen. "Se on varmasti hirveän vaikeaa ja vaativaa", minulle sanotaan usein.

Kutsumusammatissa työskentelevien ihmisten johtaminen on kuitenkin antoisaa juuri siksi, että työn tekemiseen liittyy intohimoa. Journalistit haluavat palavasti välittää uutta tietoa. He innostuvat uusista asioista ja haluavat ottaa riskejäkin, toki hallitusti.

Tänä syksynä olen majoittanut erään tutkivan toimittajamme turvallisuussyistä väliaikaisesti hotelliin. Kun toimittaja Pekka Mykkänen ja kuvaaja Niklas Meltio lähetettiin Pohjois-Irakiin ja Syyriaan tekemään reportaasia, heidän reittejään selvitettiin suurella huolella ennen matkaa.

Atso Almila kertoi minulle puhelimessa ymmärtäneensä toimittajaisäänsä seuraamalla, että työtään voi rakastaa. Kun rakkautta on paljon, työtä tehdään itseä säästelemättä. Koska työntekijöitä on vähemmän ja digitaalisen journalismin uudet kerrontamuodot ovat monimutkaisempia, hommia tehdään aikaisempaa kovemmalla tempolla.

Työuupumus vaanii Sanomatalon käytävillä, kun päätoimittaja heiluttaa tahtipuikkoaan yhä kiivaammin.

Tahtipuikko

Mediataloissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin on tällä vuosikymmenellä käyty monet yt-neuvottelut. Vain harvoissa lehtiyhtiöissä ymmärrettiin riittävän aikaisin ennakoida sosiaalisen median alustojen vaikutusta mainostuottoihin.

Yhdysvalloissa mainostulojen romahdus alkoi kymmenen vuotta sitten.

"Joinakin päivinä tunnen, että meidän pitäisi symbolisesti pukeutua verisiin teurastaja-asuihin uutishuoneessa. Kyseessä on niin julma toimenpide", kuvaili New York Timesin päätoimittaja Bill Keller tunnelmiaan Page One -nimisessä dokumentissa yhdeksän vuotta sitten. Hän oli joutunut irtisanomaan kerralla sata toimittajaa.

Koska journalismia tehdään intohimoisesti, media-alan yt-kierrokset ovat luovalle työyhteisölle raskaita.

Välillä ilmaantuu myös kannustavia uutisia. Hesariin perustettiin viime vuonna kokonaan uusi osasto, jossa tehdään kaupunkilehtiä Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle. Kesällä puolestaan rekrytoimme datajournalisteja. Joukko aikakauslehtiä siirtyy tehtäväksi osana Helsingin Sanomien toimitusta. Tekijät siirtyvät Sanomataloon loppuvuoden aikana.

Vaikka journalistinen työ on jatkuvassa muutoksessa, suuri osa toimittajista tulee edelleen alalle samasta syystä. He haluavat kertoa tarinoita ympäröivästä todellisuudesta.

Oma tieni toimittajaksi alkoi kouluaikaisesta videoharrastuksesta ja Berliinin muurin murtumisesta tasan 30 vuotta sitten. Muutokset Itä-Euroopan maissa olivat niin suuria, että tuntui kuin eläisin arkeani keskellä historian valtavaa pyörrettä.

Teini-ikäisenä aloin sitten tallentaa muuttuvaa Eurooppaa vhs-videokameralla.

Toimittajan työn väkevimpiä hetkiä ovat sellaisten tilanteiden raportoiminen, jotka myöhemmin muodostuvat osaksi kollektiivista muistia. Toimittajat kirjoittavat aina ensimmäisen version historiasta.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana pääsin uutisoimaan muun muassa Jugoslavian perintösotien loppuvaiheista Kosovossa sekä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeisestä sodasta Afganistanissa.

Kun selaa vanhoja Hesareita, oivaltaa, että lehti on kirjannut lähes kaiken olennaisen Suomesta ja ulkomailta 130 vuoden aikana. Jokainen toimittaja- ja lukijasukupolvi on elänyt läpi omat murroskautensa, jotka ovat tehneet heidän ajastaan poikkeuksellisen.

Helsingin Sanomat kasvoi Suomen suurimmaksi lehdeksi ensimmäisen maailmansodan aikana. Menestys johtui siitä, että toimituksessa ymmärrettiin, mitä lukijat halusivat tietää, ja keskityttiin mahdollisimman laajaan raportointiin eri puolilta Eurooppaa.

Itse en enää raportoi historian suurista tapahtumista. Työni on nykyisin sisäsiistiä toimistohommaa. Päätoimittajan työpöydälle kertyy paljon talousasioita ja hallinnollista byrokratiaa. Kapellimestarin työn lisäksi hoidan siis orkesterin hallinnollisen johtajan, intendentin, tehtäviä. Kirjoittamaan ehdin liian harvoin.

Vuosien mittaan päätoimittajan työ on muuttunut. Perinteisille edustustehtäville löytyy enää hyvin vähän aikaa. Pelkästään sähköposteja saapuu päivän aikana useita satoja.

Päätoimittajan tehtävä on kuitenkin edelleen vaalia lehden riippumattomuutta ja toimia puskurina ulkopuolisille vaikutusyrityksille. Tämä on hyvin tärkeää, sillä lukijoiden luottamus lepää sen varassa, että lehden linja muodostetaan vain toimituksen sisällä.

Joskus ennen päätoimittaja saattoi käydä hankalia linjakeskusteluja pääomistajan kanssa. Sellaiset ovat menneisyyttä. Nykyisin päätoimittajan paineet yhtiön sisällä liittyvät taloudellisiin kysymyksiin eli toimituksellisista resursseista huolehtimiseen.

Toinen veteraanikapellimestari Leif Segerstam on säveltänyt "vapaapulsatiivista" musiikkia, jossa soittajat päättävät itse esityksen tempon. Kapellimestaria ei siis tarvita lainkaan. Kyllä toimituskin pystyisi julkaisemaan jutut ja lehdet ilman päätoimittajaansa, mutta kokonaisuus ei välttämättä pysyisi kunnolla koossa.

Se onkin päätoimittajien ja toimituspäälliköiden tärkein tehtävä. Toimituksen johdon pitää nähdä kokonaisuudet yksittäisten juttujen yli. On tarkkailtava otsikointityylejä sekä eri aiheita käsittelevien juttujen julkaisutiheyttä ja pidettävä huolta mittakaavasta.

Suurella valtakunnallisella lehdellä on myös sillanrakennustehtävä: sen tulee onnistua altistamaan eri lailla ajattelevia lukijoita toistensa mielipiteille.

Konserttiyleisö

Kapellimestari tekee työnsä selkä yleisöön päin. Samalla tavalla päätoimittaja joutuu aistimaan yleisön reaktioita. Onnistumisen elämyksiä saa joka päivä mutta varsinaista täyttymystä ei koskaan.

Aina on parannettavaa.

Aina on myös lukijoita, jotka tuntevat aiheen toimitusta perinpohjaisemmin. Palaute välittyy toimitukseen hetkessä, ja yksittäinen kritiikki voi sosiaalisessa mediassa vahvistua nopeasti kymmenientuhansien ihmisten kuoroksi.

Välillä saan yhdestä jutusta täysin vastakkaisia palautteita. Toimitusta haukutaan "punavihervasemmistolaiseksi", mutta jo seuraavassa palautteessa Hesari onkin "porvarillisen elinkeinoelämän syöttiläs".

Helsingin Sanomat julkaisee joka päivä yli sata juttua, mutta lehden linjasta tehdään johtopäätöksiä yksittäisten kirjoitusten perusteella. Se on ymmärrettävää, sillä sosiaalinen media kärjistää keskustelua. Mutta kun kritiikki on asiallista, se auttaa myös journalismia. Kritiikki muistuttaa toimittajia vastuustaan ja riippumattomuudestaan.

Atso Almila sanoi saman asian minulle puhelimessa näin: "Orkesteri korjaa hirmu aktiivisesti itseään."

Päätoimittajan pahin painajainen on tilaajien katoaminen. Aivan kuin kapellimestari marssisi orkesterinsa eteen eikä salissa olisi ketään. Pitkään media-alalla pelättiinkin sitä, että nuoriso ei olisi kiinnostunut journalismista eikä etenkään olisi halukas maksamaan siitä.

Viime vuodet ovat osoittaneet huolen aiheettomaksi. Laatuun ja faktoihin perustuvalla maksullisella journalismilla on sittenkin tulevaisuus.

Hesarin tilaajamäärä laski 25 vuotta yhtä mittaa, mutta nyt se kasvaa jo kolmatta vuotta peräkkäin.

Kasvun ovat saaneet aikaan juuri nuoret tilaajat, joista suurin osa haluaa lukea lehteä digitaalisesti.